Mitä tästä kaikesta on jäänyt käteen?

Aika niputtaa pikaisesti vuosi 2015.

Vuodesta nousevat kaikkein päällimäisinä mieleen aivan ihanat reissut. Siis ensin huhtikuinen autoseikkailu Hollanti-Belgia-akselilla kaverin kanssa, joka oli totaalisesti kokemisen arvoinen rundi. Navigointi ja käytännön asioiden sujuvuus ovat usein yllättävän vaikeita asioita hoitaa oikein, mutta haasteet tuovat pientä värinää reissuun. Alku- ja päätöspisteenä toimi Dam, jota varmaan käytetään reissujen tukikohtana joskus jatkossakin. Tarpeetonta sanoa, että otimme yö- ja päiväelämästä kaiken mahdollisen irti niissä olosuhteissa. Ai niin, Gent oli mukava. Suosittelen. Kuten myös Hertogenbosch.

Kesän paahtaessa kuumimmillaan sitä parastaan (heko heko, mitään kunnon kesää ei ollut) lähdimme vaellusreissulle Norjan Narvikin seudulle ja paluumatkalla Abiskon kansallispuistoon. Ensimmäinen tarjoili huikeita maisemia ja todellista lumisen erämaan hiljaisuutta ja eristyneisyyttä. Elämys jäi odotettua lyhykäisemmäksi koska lumi blokkasi suunnitellun reittimme, mutta minua se ei hirveästi harmittanut. Abiskossa teimme telttayön lisäksi pitkän päiväretken läheisen tunturin päälle ja kiertotietä takaisin: aivan huumaavan upeita näköaloja kaikkialle. Sitten ajeltiin suoraa kyytiä takaisin Pohjanmaalle läpi yön. Sitäkään reissua en hevin unohda. Onneksi Mazda palveli luotettavasti.

Syksyllä kävimme avokin kanssa Islannissa. Erikoinen maa monella tapaa ja oli kyllä elämys nähdä paikallista elämäntyyliä. Reykjavikia ja sitä ympäröivää siluetinkaltaista maisemaa oli upea elämys tiirailla yöllä läheiseltä kukkulalta, sitä en hevin unohda. Itse rakastuin paikallisiin maalämpöuimaloihin. Seltjarnarnessissa oli hyvä sellainen. Kävimme myös keskustan suurimmassa uimalassa. Siellä oli väkeä jo aivan liikaa. Reissun ajan oli kurjat ilmat ja välillä ketutti, hyvä että käytiin silti.

Mitä muuta? Lapsi on kasvanut ja aloitti päiviksessä. Aika mielenkiintoinen vuosi kehityksen kannalta, arkikin on pienin askelin vähän helpottunut. Sitäkin on vaikeaa oikeastaan sanoa. Ei kai se niin kuolemanvaikeaa ollut aluksikaan, siitä itse teki sellaista. Ja näin kirjoittaessani eksyn täysin sivuraiteille.

Urheilullisesti hyvä vuosi, kova peruskunto on ainakin pitänyt, muutama voitto tuli. Kukaan ei delannut, missään. Muuten vietin tavallaan hiljaisen vuoden, mutta halutessa menoakin riitti.

Unohdan varmasti paljon. Vaan jatkakaamme siis kaikesta välittämättä.

PS. Blogi on vieläkin hunningolla. Turha kyllä kirjoittaa väkisin.

-J-

Drawings #1

SketchbookX on android, 4,5" display + pen. Tälläkin kattauksella saa ihan kivaa hahmotelmaa aikaan, mutta tietysti tasokkaammat välineet ovat harkinnassa.

The great, big F4!!

Viime aikoina olen pelannut sitä samaa peliä, mitä puolet kiimaisista nuorista pojistakin: kolmisen viikkoa sitten julkaistua Fallout nelosta. Tätä on odotettu, mutta oliko sen arvoista? Pelille on helppoa keksiä paljon plussaa ja paljon miinusta.

Erilaista sälää on valtavasti, aivan liikaa jopa. Pelin kehittyessä teknisesti on tunnelmalla tapana kuolla. Niin nytkin. Voiko tässä olla samaa tunnelmaa, kuin mitä siinä ykkösosassa oli teininä ja mikä sai nykimään innosta ja näkemään unia? No jo henkisen ikäni puolesta ei voi, mutta yritys on kunnioitettava ja armottoman karuun seikkailuun on koukuttauduttu.

Lisää syvällisiä pohdintoja luvassa.

Sairaana

Ei ole aina helppoa ihmisen elämä. Viimeisen reilun kahden viikon aikana olen saanut kärsiä harvinaisen riivaavasta flunssasta, jonka olen kuvitellut jo useaan otteeseen menneen ohi, mutta joka tätäkin kirjoittaessa yrittää nostaa päätään suosilmäkkeestä, jonne olen pyrkinyt sen antibioottien voimalla survomaan. Osasyynä tähän epämiellyttävään kokemukseen ja elämisen mielekkyyden pohdiskelua aiheuttaneeseen tuskannäytelmään on ehkä sekin, että nämä kunnon nuhakuumeyskänräkäflunssat ovat pysytelleet jo vuosia poissa minusta. Toisaalta jouduin myös välissä soittelemaan lanssia hoitamaan minua, joten olo on paikoitellen ollut "aika kamala". Ärsyttää, kun toinen joutuu tavallaan tekemään hommia, jotka olen sopinut kuuluvaksi omalle tontilleni, mutta kukapa tuota kuumeessa mitään jaksaa?

Synkät syyssäätkin ovat, pakko myöntää, kolahtaneet aika lujaa mielialaan, vaikka erehdyn joskus luulemaan olevani sellaisen yläpuolella. Ihanien kesäilmojen jälkeen pitkät pimeät ja harmaa taivas saavat fiiliksen välillä aivan pyllyksi.

Onneksi oli kuitenkin se kiva kesä, vaikka siitäkään ei ymmärrä nauttia tarpeeksi juuri siinä hetkessä. Tai ilmojen puolesta kesähän oli järkyttävä fiasko, mutta kesäksi sitä kuitenkin kutsutaan.

Nyt 16 päivää ilman harjoittelua, milloin viimeksi näin kauan? Olo omassa vartalossa tuntuu aivan erilaiselta; ikään kuin vaistoaa hartaudella harjoiteltujen lihasten näivettymisen. Hah hah. Himo päästä taas hölkyttelemään on kasvanut kyllä armottomaksi.

Talveksi aloitan varmasti myös salitreenin (näin olen sanonut ennenkin, mutta nyt on aika). Kunhan vain otan asiakseni valita sen salin. Luulenpa, että jatkan myös uimista. Ja tämä kaikki sillä pikku edellytyksellä, että tämä riivattu flunssa päästää ensin lopullisesti otteestaan.

Kohti harmaata ydintalvea,
Jarkko

Lyhyt katsaus suunnistuksen historiaan

... toki vain omalta osaltani.

Katselen tässä huvittuneena ja pöllämystyneenä arkistoista muutaman vuoden takaisia suunnistustuloksiani. Yhtäkkiä muistin, että enhän mie ole panostanut tähän harrastukseen kuin 2-3 vuotta sellaisella treenivolalla, että jotain lapsosille kerrottavaa voisi jäädä. Sitä ennen taisin vain luottaa erehtymättömiin navigointitaitoihini, tuloksena toisinaan vartin tappio kärkeen jossain lauantaihölkkäsarjassa. :( Aika rapakunnossa sitä on maanantaipummeleilla käyty, ja touhusta on vieläpä kovin vähän muistikuvia olemassa.

Maaston hahmotuksen ja kartanluvun on täytynyt olla kovin puutteellista. Niitä puutteita on vieläkin, mutta onneksi rutiininomainen jankkaaminen joskus palkitaan. Tänäkin suvena on siunaantunut 4 parhaan A-sarjan voittoa, kun viime suvena ketsuppipullo aukesi ja niitä kertyi 2. Vaikka viikkorastien kohdalla kyse ei monelle olekaan totiseta kilpailemisesta, on siinä yksi tason ja kehityksen mittari ja kaippa näitä tulosliuskoja muutkin hiukan katselevat.

Treenaaminen ja elintavat järkevöityvät, tulokset paranevat. Väsynyt kliseehän kuuluu, että jokainen aloittaa jostakin.

Eka puolimaraton, check

Omalla kohdallani maantiejuoksukärpänen ei ole pitkästä juoksuharrastuksestani huolimatta koskaan näykkäissyt kunnolla, niinpä en ole näihin ikävuosiin mennessä juossut minkäänpituista maratonia, ainoastaan 7-10 kilometrin massajuoksuja. Ne vastaavat pituudeltaan tavanomaisia suunnistusrykäisyjä, joten ne ovat samalla matkoja, joita jaksaa juosta suht kovalla temmolla tarvitsematta hirveästi mietiskellä ja säästellä voimia.

Uusia haasteita urheilun parista on aina löydyttävä. Ajattelin aloittaa puolimaraton-urani Vaasan maratonilla, joka on syyskuun ensimmäisellä viikolla järjestettävä semi-suosittu maratontapahtuma. Mutta miksi? No, Vaasa on sopivan lähellä, pahimpien helteiden pitäisi olla näin syksyllä mennyttä elämää ja reitinkin kuulemma nopea.

En suuremmin stressaillut pärjäämisestäni ennen kilpailua. Osallistumisesta päätin muutamaa päivää ennen starttia. Päätin lähteä reissuun ilman aikatavoitetta, koska sellaisesta tahtoo vain kertyä stressiä. Olen huomannut, että maantiejuoksuissa pääsen parhaaseen tulokseen usein silloin, kun väännän aivot lepotilaan ja pyrin vain siinä hetkessä saamaan itsestäni parhaan irti, kuulostelemaan tuntemuksia ja säätelemään vauhtia niiden tuntemusten mukaan.

Pidän myöhäisistä lähdöistä koska energiatasoni eivät ole koskaan huipussaan ennen iltapäivää. Oikeastaan ihan tautisen kaukana siitä, joten kello puoli kahden lähtölaukaus sopi minulle hyvin. Olin perillä Kaarlen kentällä vajaata tuntia ennen starttia. Sää oli välistä aurinkoinen, mutta rankkasateiden uhka leijui koko ajan päidemme päällä. Olosuhteet olivat tietty juoksun kannalta loistavat, koska lämpötilakin oli noin 15 asteen paikkeilla. Viisi astetta enemmän ja hikoilun määrä olisi ollut aivan eri tasolla. Siihen vielä pari astetta lisää, niin tuskin olisin kyennyt lähtemään matkaan lainkaan.

Boom!! Hivuttauduin lähdössä ulkokaarteen kautta sopiville paikoille jonnekin parhaan kolmanneksen tietämille ja juoksu lähti rullaamaan mukavasti. Muutaman kilometrin jälkeen tunsin pientä vihlontaa oikeassa polvessa ja keskeyttämisen peikko kävi mielessä. Onneksi kipu siitä laantui.

Olin ottanut kännyn mukaan kuunnellakseni musaa, mutta päätin ainakin aloittaa napit taskussa. Yritin loppulenkillä saada setuppia toimintaan, mutta meni niin sähläämiseksi, että lopulta puhelin roikkui mukana turhaan. Joka tapauksessa mielessä pyöri, että taisin aloittaa matkanteon liian rivakasti. Jälkikäteen tiirailtuna väliaika 47.30 oli vähän nopeampi kuin kuukautta aikaisemmin juoksemani varttimaratonin ennätys. Harmi vain, että stadionille tullessani päättelin ihan väärän väliajan stadionin kellosta, johon ei ollutkaan luottamista. Hämmästelin, että menikö tähän ekaan 10,5 kilsaan todella se 51 min ja risat! No, ei mennyt, mutta panikoin ja lannistuin ja unohdin siltä istumalta kaikki alitajunnassa velloneet aikatavoitteet.

Matkan varrella sitä nappaa seurantaansa aina jonkun tai joidenkin onnettomien selät, joihin sitten vertaa omaa vauhtiaan. Ensimmäisten kilometrien aikana tuli ohiteltua sopivasti populaa, joista osa pyyhälsi sitten puolimatkan tienoilla ohi ja lopulta pois näkyvistä. Toisella kierroksella ohittelinkin enää vain täysmaraa juosseita. Sadetta tuli kisan aikana pariin otteeseen reilummin, muuten juostiin vuoroin aurinkoisessa ja pilvisessä säässä.

Vaan muistettakoon, että itseään vartenhan täällä oltiin juoksemassa, enkä sijoituksia edes missään vaiheessa ajatellut. Puolimatkassa alkoi hieman askelta painaa, ja pistin stadionilla hetkeksi kävelyksi nauttimaan urheilujuomasta, vedestä ja suolakurkusta. Osa kilpailijoista juoksi kuntokympin, joten väsynyt lönkytys jatkui ja porukka ympärillä harveni. Vaikeimmat hetket taisivat olla jossain 11-13 km ja lopussa 17-20 km kohdilla, jolloin vatsakin vähän reistaili nesteiden imeytymisen suhteen. Kohtaukset menivät onneksi muutamassa minuutissa ohi, joten lievä vauhdin tiputus riitti tähän lääkkeeksi. Harmittaahan se katsoa kun peesimiesten ja -naisten selät karkaavat, mutta kunto määrää aina vauhdin! Toinen kierros sujui enemmänkin jonkinlaisessa horroksessa ja taistelutahtoa sai kyllä kaivaa esiin, koska oikeasti, kilometritolppien välit tuntuivat paljon kilometriä pidemmiltä.

Mietin ahnaasti milloin uskallan aloittaa loppukirin, mutta olo oli sen verran limitillä, että jätin sen vasta viimeiselle 300 metrille. On helppo sanoa jälkeenpäin, että olisiko kannattanut purra kieltä ja aloittaa veto jo kilometriä aikaisemmin, vaan eipä se oli niin yksinkertaista. Loppusuoralle latasin vielä kunnon satasen kirin ja olin maalissa ajassa 1.38.13. Maaliintullessa en aikaani vielä tiennyt, vaan se selvisi paria tuntia myöhemmin. Otaksuin valheellisen väliajan perusteella juosseeni jonnekin 1.45 tienoille.

Vauhdinjako ei ollut viisain. Toinen kiekkani kesti 3.30-4 min pidempään kuin ensimmäinen, kun taas väliaikojen perusteella suurin osa kanssakilpailijoista juoksi kaksi varsin tasavauhtista kierrosta. Hieman liian kova aloitus siis. Tästäkään en ole kyllä ihan varma, että olisiko puhtia ollut toisella kierroksella enemmän jos olisin tiputtanut minuutin ekan kierroksen ajasta. Ongelma on pikemminkin siinä, etten ollut juossut pitkiä valmistavia lenkkejä juuri tätä puolimaraa silmälläpitäen.

Olo oli pari tuntia kisan jälkeen hetken todella heikko, tankkauksesta huolimatta. Lisäksi märkä paita oli hiertänyt ihon vääristä paikoista ihan verille, mikä oli tautisen kivuliasta, eikä suihkuttelustakaan tullut mitään. :D Kuitenkin tässä paria päivää myöhemmin kirjoiteltaessa olo on jo kaikkinensa ihan normaali, mitä nyt eilen illalla jalat vielä huollosta huolimatta tunsivat matkan rasitukset raa-asti itsessään.

Summarum: Onpahan nyt aika puolimaralla, josta lähteä parantamaan. Ei kuitenkaan enää tänä vuonna. Näkeepä sitten ensi suvena, tuleeko lähdettyä uudestaan puolikkaalle vai peräti täysmaralle. Onneksi en kuitenkaan lähtenyt lauantaina. :)

Islannin matkasta

10.-16. 2015

Islanti on mantereella aina asuneelle aika erilainen maa. Laavan raiskaama, tuulenpieksämä, sateiden harmaannuttama, lähes kokonaan puuton möykky tuliperäistä maata. Se on myös pala kaunista, eksoottista, jylhää ja satumaista maisemaa. 

Arvioidaanpa hieman. Matkan kokemuksista minut sai eniten suunniltani paikallisten maalämpöuimaloiden häränsilmään osunut hedonistinen meininki. Poreet ja lämpötilat on altailla osattu säätää oikein, ja hellivä mineraalivesi on luksusta. Kokonaisfiilarit on siinä avotaivasta tuijotellessa todella rentouttavat. Aislannissa kyllä kannattaa mennä käymään pelkästään uimaloiden takia. Sellainen löytyy joka kaupunginosasta. Itse kävin kotikylässämme Seltjarnarnesissa sekä liikuntapuiston avohallissa toisella puolen kaupunkia, joka myös lienee maan suurin.

Geysirit ottivat tässä väännössä hopeaa. Laimea pilantuneen kananmunan löyhkä ja lämpimät höyryt naamalle, no miksikäs ei? Geysirin kylässä siis käytiin ja voimakkain jytky, strokkur, lehautti kunnon vesipatsaan ilmoille aina muutaman minuutin välein. Alue oli muutenkin ihan omanlaistaan Islantia; ympäristön perusteella vaikutti, että oltiin yhtäkkiä jossain Nevadassa. Kyllä kantsii käydä. Jäi mietityttämään, millaisia geysireitä olisi saattanut löytää, jos olisi vuokrannut auton varta vasten niiden etsimistä varten.

Pronssia Seltjarnarnesille, sille loppumattomalle paikannimelle. Lintuja ja luontoa sekä keskustan mäeltä kivat näköalat pääkaupunkiin päin. Hyvä mesta josta tiirailla kaupungin riettauksia. Tunnelmata.

Ehkä uudestaan näihin maisemiin muutaman vuoden kuluttua esim. kylpylä/pikku vaelluslomalle.

Terveisin Jake

Norjaan

Siis ihan heti huomenna. :)

Tai itse asiassa tänään -- vuorokauden paholainen meni tällä välin vaihtumaan.

Vaelluksen kohteena on Narvikin/Beisfjordin vuoristoetappi, jonka läpirämpiminen tekee matkaa 50-60 km. Lopullinen reitti lyödään lukkoon vasta paikan päällä. Reissu saa kestää niin kauan kuin se aikaa itselleen vaatii. Tällä kertaa emme aio kiirehtiä mihinkään, paitsi pois sateen alta.

Vi ska se. Tähän tulee lisätä syvän huolen lamaannuttamana se perinteinen: toivottavasti Mazda kestää perille. Toivottavasti tulemme suhteellisen terveinä takaisin.

Louna-Jukola 2015

Niin kävi, että kohtalon polku osoitti minulle taas paikan Jukolan viestiin, tällä kertaa toista kertaa ankkuriosuudelle. Minulle tuli täyteen nyt siis 5. kerta näissä karkeloissa. Ensimmäistä kertaa tapahtumaan tuli osallistuttua Vironlahdella 2011, ja silloin olin vielä suunnistajannyyppä, jolle viides osuuskin tahtoi tehdä tepposet.

Joukkueemme viestissä oli luonnollisesti erittäin tasokas, mutta aamun yhteislähdön välttäminen vaatisi jokaiselta itsensä ylittämistä. Niinpä seisoin sunnuntaiaamuna klo 9 odottamassa lähtökuulutusta noin tuhannen muun peräpään joukkueen kanssa. Edessä oli 14,6 kilometriä juhlaa ja ihanuutta sateen ripotellessa alas kilpailukeskuksen asfaltille.

Pääsin lähtemään varsin alkupäässä ja kiihdytin sen minkä jaksoin kohti K-pistettä. Suunnistus oli alussa vähän tahmeaa kun jalat eivät vielä olleet täysin oikeaoppisen valmiina, mutta meno tuntui riittävän hyvältä. Aloitin tarkasti ja pyrin löytämään rytmiä. Kuitenkin noin 3-4 kilometrin välillä kaksi laajalle kallioalueelle sijoitettua rastia tuotti vaikeuksia, ja teinkin pari samaistamisvirhettä. Olisi pitänyt rynniä mukaan oikeaan letkaan, voisi jälkiviisaasti sanoa, mutta pienipiirteinen maastotyyppi teki pohjanmaalaisiin maastoihin tottuneelle tepposet. Sisulla ja huutelemalla rastit lopulta löytyivät, ja vähän matkaa meni taas hyvin. Pitkällä kasivälillä luulin hetken aikaa olevani eri paikassa kuin missä olin, ja siinä suolla sivuttain sahatessa tuhraantui taas pari minuuttia. Tämän jälkeen matkanteko alkoi sujua jo lähes virheettä ja urheilijan kroppakin toimi moitteettomasti, tosin nopeammat letkat olivat jo karanneet, ja sain hieman ohitella hitaampia loppumatkan ajan. Juoksuvauhdista oli tällaisessa maastossa iloa, niin olin jonkin verran myös suunnistajakavereista, kuten tapahtuman henkeen kuuluu. Maalissa aika ja ja yksilösijoitus osuuden tasoon nähden ihan ok, 718. Joukkueen sijoitus on tuloksia tarkistaessa valunut raivostuttavasti hieman alaspäin. Kun ensin luultiin sijoittuvamme uudelle sataluvulle, paljastui nyt, että sijoitus tipahti viime vuodesta kahdella sijalla ollen 626. :)

Teltanpurun ja loppukaneettien jälkeen sitten vaan auton keula Paimiosta kohti pohjoista. Tiiminä oltiin tyytyväisiä suoritukseen, mutta itsellä jäi hyvästä suorituksesta huolimatta paljon nälkää ja parannettavaa. Ajasta olisi optimisuorituksella voinut syödä about 15 minuuttia ilman ongelmia. Pitää ottaa taas kokemuksen tuomat viisaudet käyttöön ensi vuonna.

Hirvaan kierros 8.-10.5.2015

Matkalle Salamajärven luonnonpuiston Hirvaan Kierroksen rengasreitille lähti 3 nuorta ja tarmokasta miestä kunnianhimoisena tavoitteenaan läpäistä noin 55 km reitti kahdessa yössä. Ilmojen haltija oli lupaillut viikonlopun ajaksi epävakaista säätä ajoittaisine kuuroinen, joten sateelta piti suojautua.

Kyseessä on vasta toinen pidempi vaellukseni viimevuotisen Savukosken Nuorttin reitin jatkoksi. Kovin yksityiskohtaisesti en reissua kuvaile, mutta tarjoillaanpa yleissilmäystä reissun kulusta.

Lähdettiin kierrokselle perzantaina noin klo 15 kuvassa nuolella merkitystä risteyksestä Pienen Sääksjärven kohdalta, eli kierrettiin reitti vastakarvaan. Tämä ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia opastusten suhteen, mitä nyt pohjoisen tieosuuksilla merkintöjä oli välillä harvakseltaan. Alussa päästiin taivaltamaan pitkospuita pitkin soista järvenrantaa, mutta varsin nopeasti maisemat muuttuivat metsäisiksi ja hidaskulkuisemmiksi. Alkukevättä kun eletään, vedet olivat korkealla ja baanalle oli ajoittain ujuttautunut lammikoita.

Eteneminen ei ollut alkumatkasta järin vauhdikasta, mutta mihinkäs meillä oli kiire. Pysähdyttiin Lehtosenjärven rannalla olevalle tulipaikalle keventämään rinkkoja, eli nautiskelemaan lihapullista pastoineen. Sadekuuro piiskasi seuruettamme yhtäkkiä rajuinekin tuulineen, mutta laantui sitten hiljalleen ripotteluksi. Jatkoimme taivalta sadevarusteet yllä pitkospuisen suon yli kohti kilometrien päässä odottavaa Valvatin autiotupaa, jossa oli aikomus viettää ensimmäinen yö. Niin sitten kävikin, että koska tämä varsin tilava ja mukavasti sängyillä patjoineen varusteltu tupa ei pitänyt sisällään muita sieluja, jäimme yöksi. Puita hakkamaan, saunaa tulille ja kaivolta vesipulloja täyttämään. Saunan jälkeen maistuivat erinäiset huurteiset ja uni saapuikin lämmitetyssä aavemökissä helposti.

Valvatin tuvan pihakaivo

Aamulla suunnitelmiin kuului repäistä hiukan pidempi osuus eteläisen Heikinärven laavulle saakka. Lähdettiin jatkamaan reissua ennen puoltapäivää epävakaiden ilmojen jatkuessa; kuitenkaan lauantaina ei jatkuvista uhkaavista pilvistä huolimatta lopulta satanut kovin paljoa, ja sadevarusteet saattoi pikkuhiljaa tunkea takaisin rinkkaan. Viileä tuuli piti kuitenkin lämpimät kamppeet yllämme. Etenimme suht nopeasti Salamajärven rannalle, jossa kansallispuistoon saavuttaessa maisemat muuttuivat kertalaakista mielenkiintoisemmiksi. Eteen tuli vanhaa luonnontilaista aarniometsää, kauniita kankaita järvimaisemine ja loputtomiin jatkuvia suoplänttejä.

Alkuillasta saavuttiin Sysilammen maisemiin, jossa pistettiin jälleen tulet kytemään ja syötiin päivän ensimmäinen kunnon ateria. Sysilampi on Koiranjärven ohella toinen ns. reitin keskuksista, josta mm. erkanee Peuran Polku kohti etelää. Jatkoimme hetken naisporukan yleistä hulinaa seurattuamme kohti Heikinjärven laavua karujen rämemaisemien luodessa matkallemme syvän etelän tunnelmaa. Suomaisemaa ja lintutornia riitti tälläkin pätkällä, törmäsimmepä myös ensimmäisiin vastaantulijoihin koko reitin aikana. Heikinjärven laavulle saavuttiin iltakymmeneltä. Aika, jolloin ei ollut väsyneenä mukava huomata, että laavu oli jo varattu. Ei kun tähtäin seuraavalle kodalle muutaman kilometrin päähän. Toki myös tämä kota oli viimeistä paikkaa myöten varattu. Tässä vaiheessa porukan kollektiivinen väsymys oli jo sitä luokkaa, että pieni epätoivon pisara hiipi puseroon. Nopeasti hämärtyvässä illassa jatkettiin reittiä ns. taaksepäin kohti seuraavaa kotalaavua Koiransalmen suunnalla. Kieltämättä mielenkiintoinen parikilometrinen siinä mielentilassa! Myös tällä kodalla oli vaeltajia jo unten mailla, mutta päätimme kellon takoessa puoltayötä ja voimien ehtyessä jäädä mestoille yöksi (toinen tähti kartalla). Ei muuta kuin tavaroiden järjestelyjä, lisää puuta nuotioon ja makuupussissa kieriskelyä toivoen, että uni joskus tulisi. Useiden yöllisten heräilyiden jälkeen oli kuitenkin mukavaa huomata, että oli sitä ihan riittävästi nukuttukin. Herätys noin kello 9 kauniiseen auringonpaisteeseen. Paikka oli kaunis järvenranta, jossa oli mukava hoitaa aamutoimet. Matkaa toisena päivänä muuten kertyi noin 27 km.

Kolmantena päivänä marssi aloitettiin taivaltamalla takaisin jo yöllä tsekkaamallemme laavulle, josta reitti jatkui varsin tiheässä metsässä mäkistä ja sokkeloista polkua pitkin kohti pohjoista. Vieressä virtasi ajoittain Koirajoki, jonka varren tulipaikalle pysähdyimme lämmittelemään notskille, täyttämään pulloja ja nappailemaan kuvia. Tupakkitaukoja pidettiin enenevässä määrin, ehkä joidenkin rinkat alkoivat sen verran hiertämään. Saavuttiin reittiä halkovalle tielle, jonka jälkeen maisemat jälleen tavanomaistuvat muistuttamaan hyvin läheisesti kotimaisemia Pohjanmaalla. Viimeiset 6 km ei tarjonnut mitään erikoista silmännähtävää yhtä jokea lukuunotamatta.

Autolle palattuamme oli varsin eeppinen helpotus rojauttaa rinkat pois selästä! Voisinkin suositella, että jos aikaa kiertää Hirvaa on rajallisesti ja muutaman kilometerin tietallustelu ei riko tunnelmaa, kannattaa harkita pelkästään reitin kauniin eteläpuolen kiertämistä. Reissusta jäi hyvä maku -- taukopaikkoja on runsaasti, reittiä huolletaan (pitkospuiden vaihto-operaatio on selkeästi kesken, mikä hieman hankaloitti osaltaan etenemistä, mutta uudet tulevat selvästi tarpeeseen) ja tulipuuta riitti kaikilla levähdyspaikoilla.

Terveisin Jarkko, K ja L.

Blogivuoden avajaisbilerääpäisy

Blogin pitäminen on jäänyt hunningolle. Tilanne taitaa olla sellainen, etten enää koe niin pakottavaa tarvetta jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, koska olen saanut paljon apua vaivoihini. On se vaan varsin yhdentekevää pyrkiä vääntämään tyhjästä mielenkiintoista juttua silloin kun omat ajatukset rullaavat jossain eri ulottuvuudessa.

Toki nautin yhä kirjoittamisesta, siinä missä muunkintyyppisestä räikeästä itseilmaisusta. Tulen toisinaan kirjoittelemaan tänne syvääluotaavia analyyseja tapahtumista, joiden arvelen kiinnostavan jotakuta, tai joita pidän yksioikoisesti itse kiinnostavina. Onhan tässä alkuvuoden aikana ollut monenlaista sutinaa; olen käynyt kaverin kanssa huuruisella Hollannin/Belgian reissulla, on käyty vaeltamassa ja kuvaamassa siellä täällä, ja muutenkin perämetsissä luontoa ihmettelemässä tai vain muutoin sekoilemassa. Siviilissäkin aina jotain sattuu, mutta eihän tämä blogi mikään psykiatrin vastaanotto ole. :) Palailen joskus kuvapäivitysten kera.