Eka puolimaraton, check

Omalla kohdallani maantiejuoksukärpänen ei ole pitkästä juoksuharrastuksestani huolimatta koskaan näykkäissyt kunnolla, niinpä en ole näihin ikävuosiin mennessä juossut minkäänpituista maratonia, ainoastaan 7-10 kilometrin massajuoksuja. Ne vastaavat pituudeltaan tavanomaisia suunnistusrykäisyjä, joten ne ovat samalla matkoja, joita jaksaa juosta suht kovalla temmolla tarvitsematta hirveästi mietiskellä ja säästellä voimia.

Uusia haasteita urheilun parista on aina löydyttävä. Ajattelin aloittaa puolimaraton-urani Vaasan maratonilla, joka on syyskuun ensimmäisellä viikolla järjestettävä semi-suosittu maratontapahtuma. Mutta miksi? No, Vaasa on sopivan lähellä, pahimpien helteiden pitäisi olla näin syksyllä mennyttä elämää ja reitinkin kuulemma nopea.

En suuremmin stressaillut pärjäämisestäni ennen kilpailua. Osallistumisesta päätin muutamaa päivää ennen starttia. Päätin lähteä reissuun ilman aikatavoitetta, koska sellaisesta tahtoo vain kertyä stressiä. Olen huomannut, että maantiejuoksuissa pääsen parhaaseen tulokseen usein silloin, kun väännän aivot lepotilaan ja pyrin vain siinä hetkessä saamaan itsestäni parhaan irti, kuulostelemaan tuntemuksia ja säätelemään vauhtia niiden tuntemusten mukaan.

Pidän myöhäisistä lähdöistä koska energiatasoni eivät ole koskaan huipussaan ennen iltapäivää. Oikeastaan ihan tautisen kaukana siitä, joten kello puoli kahden lähtölaukaus sopi minulle hyvin. Olin perillä Kaarlen kentällä vajaata tuntia ennen starttia. Sää oli välistä aurinkoinen, mutta rankkasateiden uhka leijui koko ajan päidemme päällä. Olosuhteet olivat tietty juoksun kannalta loistavat, koska lämpötilakin oli noin 15 asteen paikkeilla. Viisi astetta enemmän ja hikoilun määrä olisi ollut aivan eri tasolla. Siihen vielä pari astetta lisää, niin tuskin olisin kyennyt lähtemään matkaan lainkaan.

Boom!! Hivuttauduin lähdössä ulkokaarteen kautta sopiville paikoille jonnekin parhaan kolmanneksen tietämille ja juoksu lähti rullaamaan mukavasti. Muutaman kilometrin jälkeen tunsin pientä vihlontaa oikeassa polvessa ja keskeyttämisen peikko kävi mielessä. Onneksi kipu siitä laantui.

Olin ottanut kännyn mukaan kuunnellakseni musaa, mutta päätin ainakin aloittaa napit taskussa. Yritin loppulenkillä saada setuppia toimintaan, mutta meni niin sähläämiseksi, että lopulta puhelin roikkui mukana turhaan. Joka tapauksessa mielessä pyöri, että taisin aloittaa matkanteon liian rivakasti. Jälkikäteen tiirailtuna väliaika 47.30 oli vähän nopeampi kuin kuukautta aikaisemmin juoksemani varttimaratonin ennätys. Harmi vain, että stadionille tullessani päättelin ihan väärän väliajan stadionin kellosta, johon ei ollutkaan luottamista. Hämmästelin, että menikö tähän ekaan 10,5 kilsaan todella se 51 min ja risat! No, ei mennyt, mutta panikoin ja lannistuin ja unohdin siltä istumalta kaikki alitajunnassa velloneet aikatavoitteet.

Matkan varrella sitä nappaa seurantaansa aina jonkun tai joidenkin onnettomien selät, joihin sitten vertaa omaa vauhtiaan. Ensimmäisten kilometrien aikana tuli ohiteltua sopivasti populaa, joista osa pyyhälsi sitten puolimatkan tienoilla ohi ja lopulta pois näkyvistä. Toisella kierroksella ohittelinkin enää vain täysmaraa juosseita. Sadetta tuli kisan aikana pariin otteeseen reilummin, muuten juostiin vuoroin aurinkoisessa ja pilvisessä säässä.

Vaan muistettakoon, että itseään vartenhan täällä oltiin juoksemassa, enkä sijoituksia edes missään vaiheessa ajatellut. Puolimatkassa alkoi hieman askelta painaa, ja pistin stadionilla hetkeksi kävelyksi nauttimaan urheilujuomasta, vedestä ja suolakurkusta. Osa kilpailijoista juoksi kuntokympin, joten väsynyt lönkytys jatkui ja porukka ympärillä harveni. Vaikeimmat hetket taisivat olla jossain 11-13 km ja lopussa 17-20 km kohdilla, jolloin vatsakin vähän reistaili nesteiden imeytymisen suhteen. Kohtaukset menivät onneksi muutamassa minuutissa ohi, joten lievä vauhdin tiputus riitti tähän lääkkeeksi. Harmittaahan se katsoa kun peesimiesten ja -naisten selät karkaavat, mutta kunto määrää aina vauhdin! Toinen kierros sujui enemmänkin jonkinlaisessa horroksessa ja taistelutahtoa sai kyllä kaivaa esiin, koska oikeasti, kilometritolppien välit tuntuivat paljon kilometriä pidemmiltä.

Mietin ahnaasti milloin uskallan aloittaa loppukirin, mutta olo oli sen verran limitillä, että jätin sen vasta viimeiselle 300 metrille. On helppo sanoa jälkeenpäin, että olisiko kannattanut purra kieltä ja aloittaa veto jo kilometriä aikaisemmin, vaan eipä se oli niin yksinkertaista. Loppusuoralle latasin vielä kunnon satasen kirin ja olin maalissa ajassa 1.38.13. Maaliintullessa en aikaani vielä tiennyt, vaan se selvisi paria tuntia myöhemmin. Otaksuin valheellisen väliajan perusteella juosseeni jonnekin 1.45 tienoille.

Vauhdinjako ei ollut viisain. Toinen kiekkani kesti 3.30-4 min pidempään kuin ensimmäinen, kun taas väliaikojen perusteella suurin osa kanssakilpailijoista juoksi kaksi varsin tasavauhtista kierrosta. Hieman liian kova aloitus siis. Tästäkään en ole kyllä ihan varma, että olisiko puhtia ollut toisella kierroksella enemmän jos olisin tiputtanut minuutin ekan kierroksen ajasta. Ongelma on pikemminkin siinä, etten ollut juossut pitkiä valmistavia lenkkejä juuri tätä puolimaraa silmälläpitäen.

Olo oli pari tuntia kisan jälkeen hetken todella heikko, tankkauksesta huolimatta. Lisäksi märkä paita oli hiertänyt ihon vääristä paikoista ihan verille, mikä oli tautisen kivuliasta, eikä suihkuttelustakaan tullut mitään. :D Kuitenkin tässä paria päivää myöhemmin kirjoiteltaessa olo on jo kaikkinensa ihan normaali, mitä nyt eilen illalla jalat vielä huollosta huolimatta tunsivat matkan rasitukset raa-asti itsessään.

Summarum: Onpahan nyt aika puolimaralla, josta lähteä parantamaan. Ei kuitenkaan enää tänä vuonna. Näkeepä sitten ensi suvena, tuleeko lähdettyä uudestaan puolikkaalle vai peräti täysmaralle. Onneksi en kuitenkaan lähtenyt lauantaina. :)