Kello on kiertänyt ympäri...

En sitten lähtenyt mihinkään lomalle. Jäin tänne sairastelemaan influenssaa, jonka sain varmaankin ensimmäistä kertaa elämässäni heti jouluaattona. No, diagnoosi tuli vasta eilen päivystyksestä, mutta tämä oli paljon normaalia rujompi nuhakuume eikä verinen räkä ole nostanut yhtään mielialaa, siksi kävinkin. Ei tainnut kuitenkaan vielä tulla sitä syöpädiagnoosia.

Olen vältellyt parhaani mukaan meillä vierailevia saksalaisia ja nyt on viimeisen illan vuoro. Pian voin läimäyttää ylävitosen itseni kanssa onnistuneen ihmistenvälttelyn johdosta... no siksi, koska tämä on kaikkine draamoineen ollut kuitenkin yksi surkeimpia joulunpyhiä koskaan. Itse joulu vanhempien uudessa talossa oli ihan mukava. Tuttujen näkeminen on ainoaa positiivista settiä.

Raketit paukkuvat ulkona. Tuulee saatanallisesti, on lämmintä. En jaksa mennä katsomaan kaupungin rätinöitä, vaikka mieli tällä kertaa tekisikin. 

Ajatellin vetää vuoden tässä yhteen, mutta siinä on kuvatoimittamisineen tekemistä, joten teenkin sen ensi vuoden puolella.

Voisin samalla vaikka julkaista tämän blogin joillekin. Mitäpä järkeä on vain itselleen kirjoitella.

Terveisin,

Jarkko

Summa summarum I

Mitä hyvää tästä vuodesta on jäänyt tassuun?

Yleensä mittaan vuoden onnistumista seikkailun määrällä, kaiken muun ohella. Matkustuksellisestihan vuosi on ollut aivan loistava, vaikka aallonpohjalla maatessa se ei aina muistu mieleen.

1) Amsterdamin reissu numero X (rom.) oli kaikin puolin huisin onnistunut ja saa vieläkin mielialan piristymään. Yleisurheilun EM-kisat, ihmiset, sekoilu, aurinko, tunnelma...
2) Päästiin Lappiinkin. Hetta-Pallas-vaellus kaverin kanssa. Yöt mökissä, tuvassa ja taas tuvassa. Iltanuotiot. Huikean kauniit maisemat, seesteisyys... tämäkin kokemus kasvattaa ehdottomasti plussasaldoa.
3) Tallinnan reissu loppuvuodesta. En ollut ennen tätä koskaan käynyt Virossa, koska entiset sossumaat eivät karuudessaan ole kiinnostaneet. Riikassa tulin kyllä käyneeksi. Mutta siis Tallinnan yhden yön pyrähdys. Raskas, mutta hieno kokemus.

Viime vuoden lopulla vielä Islannin matka, joka sekin oli aivan tajuton kokemus, niin ei voi kyllä valittaa tältä pohjalta ettei asioita olisi tehty ja aikaan saatu.

Mitä noin muuten elämän laatuun ja asioiden kulmaan tulee, elämme vaikeita aikoja. Tässä vaiheessa en jaksa uskoa että reissuja tulee ensi vuonna samaan tyyliin. Kunhan nyt terveenä pysyisi. Mutta aina on kuitenkin oltava se pieni toivonkipinä, muuten voi mennä etsimään vahvinta oksaa.

Näistä em. asioista olen nyt kuitenkin iloinen.

35. syntymäpäiväni

Ulkona oli tavanomainen, synkkä Lokakuinen päivä. Aurinko ei tullut esiin. Sillä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään merkitystä. Huomioni kiinnittyi aivan muihin asioihin.

Palasin pitkästä aikaa palkkatöihin. Ilmeisesti on turvallista aloittaa toimistomaailman matalalta askelmalta ja raivata taas tietään ylöspäin. Parin vuoden kotona oleskelusta ei saa lisäpisteitä. Mutta työ ei ole liian vaativaa. Jollain tavalla kyllä pidän siitä, vaikka tämä vierailu jää lopulta väliaikaiseksi. Mutta työnnän sen sivuun. Katselin päivän vuoroin näyttöä, vuoron pihapuita ja rakennuksia. 

Kotona odotti kiva lahja ja kiva yllätys. Päivänä, jolloin kuitenkin se ajatus on paljon tärkeämpi. 

Ajoin yön hämärässä pururadalle juoksemaan harjoituksen, josta tuli kovavauhtinen ja jota päivän aikana nautittu kahvi ja herkut todella siivittivät. :D Ihanaa rullata menemään kun juoksu harjoittelun vähän kevennyttyä kulkee, ja se kun tietää, että pärjäisi todella hyvin jos nyt kilpailisi jossain. Puhdasta kehon kuuntelua ja sen hallintaa.

Tämä oli tavallinen mutta erikoinen päivä. Olen ainakin iloisempi. 

Päivitystä syksyn murjoessa minua

Välillä vanhoja blogikirjoituksia lukiessa iskee hapokas olo. Luen huvittuneena vaikkapa matkakertomuksiani tai niin sanottua ekstistentialista pohdintaa, mutta ajatukset ovat vaikuttaneet hyppineen sinne, tänne ja takaisin. Onhan tässä ollut viime aikoina kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, jotka varmasti vaikuttavat kirjalliseenkin antiin.

Toki perustin tämän blogin ensisijaisesti oppiakseni ilmaisemaan itseäni paremmin. :D Siinä mielessä varsin tyhjänpäiväinenkin kirjoittaminen on tuntunut hyödylliseltä.

Parasta arjessa onkin juuri tällä hetkellä se, ettei mitään kamalan dramaattista tapahdu. Tämä seikka voi tunnetusti elämässä muuttua silmänräpäyksessä. Elän arkea samassa rintamamiestalossa. Hoidan pihaa, chilejä, käyn treeneissä, metsässä, kavereilla. Kotosalla saatan vaipua syvälle roolipelien maailmaan. Yritän jatkuvasti keksiä uusia harrastuksia ja tavata jopa uusia ihmisiä. Siis tukevasti perustasolla.

Kolikon toinen puoli on, että maailmalle pitäisi päästä reippailemaan. Tahto häipyä kauas pois kasvaa arjessa välillä sairaisiin mittasuhteisiin.

Esimerkiksi juuri nyt olen sairaalloisen uupunut päivän juoksutreenin jäljiltä. Osansa on kyllä räkäflunssallakin, joka on jo viikon yrittänyt päättää, tuleeko se nyt sieltä vai ei. Paskiainen! En aio antaa tilaa. Treenin jälkeinen heikentynyt vastustuskyky raottaa kuitenkin ovea.

~J~

Juhlareissua

Ajattelin palata blogikirjoittamisen pariin sen jälkeen kun hetkeksi unohdin koko kirjoitusalustan olemassaolon.

Tein siis äskettäin (8.-12.7) soolomatkan Amsterdamiin julkisena tarkoituksenani käydä ensimmäistä kertaa eläissäni todistamassa yleisurheilun EM-kisoja paikan päällä. Siltä kantilta katsottuna reissu olikin menestys, sillä tunnelma paikan päällä oli huikaiseva! Keski-eurooppalaiset elävät hengessä mukana aivan eri tasolla kuin mykänpuoleiset suomalaiset ja stadionin musiikkitarjontakin oli aika suvereenia luokkaa. Täytyykin tosissaan pitää mielessä tulevat arvokisat, mikäli sattuvat riittävän lähelle, niin haluan paikalle.

Arkkitehtuuri ei itseäni valtavasti enää jaksa kiinnostaa. Ympäristö on sinänsä hyvin mieluisa kanaaleineen, mutta siinä se. Toimintaa ja jännitettävää riitti jokaiselle päivälle ihan riittämiin, ei tosiaan tullut tylsää.

Sunnuntai-aamuna järjestettiin EM-kisojen puolimarat, joita olin seuraamassa maali-alueella ja varmasti päädyin telkkuunkin eri tv-yhtiöiden toimesta. Tapahtumana juoksun seuraaminen oli hurjan hienoa ja vauhti todella sellaista, josta on hyvä repiä inspistä! Pääsi näkemään ihan lähietäisyydeltä tuttuja urheilun tähtiä kuten Meuccin ja hiihtäjä-Vrabcovan. Tämän jälkeen oli 10k yleisölle vapaa massajuoksu, johon osallistumattomuuteni jäi oikeasti harmittamaan, mutta olisi tosiaan pitänyt ilmoittautua vähintään pari päivää etukäteen. Reissulla ei ollutkaan ihan niin kuumaa kuin mitä otaksuin. Iloista karneevaalitunnelmaa hieman alla:

En ollut useasta visiitistäni huolimatta koskaan käynyt juuri missään tunnetussa turistinähtävyydessä, joten tällä kertaa päätin käydä: Alla kuva hienosta Heineken-tehdaskiertueesta, joka oli kestoltaakin ihan rahan arvoinen. Itselläni pääsylippu kustansi 17€. Hintaan sisältyi pari olutta! Saihan se yllättäin kielenkin rentoutumaan ja jutskailut tourin lopun baarissa olivatkin hyvää antia.

Lisäksi tuli käytyä ilotyttömuseossa. Se oli kyllä mielenkiintoinen, mutta pieni ja kestoltaan tosi lyhyt. Silti täynnä tärkeää asiaa.

Pakkohan se oli lähteä. Tässä vielä tupla-espressolla pari tuntia ennen koneen nousua. Rennolla asenteella kun matkassa ollaan, niin tulikin ihan aikuisen kiire sitten.

Ajatuksia vintinpankolta

Minä en koskaan ole tiennyt kovin suurella varmuudella mitä lopulta haluan elämässä saavuttaa. Minulla on usein konkreettisia haaveita, mutta en tiedä, mitä kaikkea niiden saavuttaminen vaatii ja mitä negatiivisia puolia niiden toteuttamisella voi olla. Aivot kai näin suodattavat epämieluisaa tietoa pois.

Joskus ihmisenä muuttuminen on syypäänä tavoitteiden katoamiseen tai niihin liittyvään hämmennykseen. Huomaan, etten haaveile samoista asioista kuin reilu parikymppisenä. Silloin minulla oli vielä korkeammat tavoitteet. Taisin uskoa myös niiden saavuttamiseen. Maailmassa tuntui olevan enemmän ovia avoinna, mutta se ei oikeastaan ole niin. Oli vain erilaisia ovia kuin nyt. Nykyiset ovet voivat näyttää synkemmiltä; niihin liittyy myös enemmän luopumista jostain. Nuorena saattoi lähteä lähes minne vain lompakon anti riitti, tarvitsit vain repun selkääsi.

Olen ajelehtinut. Olen ajatellut siirtää vastuun, ajatellut antaa elämän näyttää mitä sillä on tarjottavanaan joskus tajuamatta, että ohjakset elämään istuvat aika tiukasti omien korviesi välissä. Myös asioiden suunnittelu ennalta aiheuttaa ahdistusta - jätinkö tarpeeksi tilaa yllätyksille?  

Tämä mietityttää. Pohdiskelut vastauksineen (toivon niin) hieman myöhemmin.

-J-

Rajusta harjoittelusta ja jotain vammoista

Suru ei katoa koskaan, mutta arkielämä jatkuu meidän poloisten tahdosta riippumatta. Keskityn postauksessa urheiluun, eli avaanpa vaikka harjoittelukuvioitani viime ajoilta.

Tilanne on se, että olen pitkien pakkas- ja pimeänjaksojen aikana lähinnä odotellut lämpimämpiä ilmoja ja sulia juoksureittejä. Treenimäärät eivät kisassa riitä kovin pitkälle ja valitettavasti kalpenevat moneen ns. kilpakumppaniin nähden, mutta olen pitänyt hyvää peruskuntoa yllä ja vieläpä onnistunut tekemään sen kohtuullisen monipuolisesti. Liian suuren juoksumäärän välttely on varmaan myös auttanut välttämään kokonaan loukkaantumiset, mikä on mahtavaa, vaan valitettavasti niitä on tuonut kahvakuulilla harjoittelu. Olen sellainen ihminen, joka haluaa oppia kaiken itse tekemällä, enkä oikein perusta ulkopuolisesta avusta, mutta kahvakuulien ollessa kyseessä olisi kannattanut. Talven aikana kärsin muutamaan otteeseen kivuliaista niskajumeista, jotka seurasivat aina rankkaa kahvakuulatreeniä. Uskon syyn löytyvän heikonpuoleisista vatsalihaksista (kehitystä tapahtunut, mutta suurta panostusta vaatii) ja muutenkin vajavaisesta tekniikasta. En mielestäni edes harjoittele hirmuisen rajusti ja lämmittelen aina paikat ensin, mutta kai se treeni vierestä seuraavan mielestä voi olla rajua katsottavaa. :D 

Joka tapauksessa harjoittelen pulman selviämiseen saakka kuulilla vain harvakseltaan todella kevyesti, mm. koska olen polkaissut uimahallivierailut taas käyntiin. Kova uintiharjoittelu kehittää aika pitkälle samoja lihaksia kuin kuulat, vaikka toinen on luonteeltaan aerobisempaa. Uinti myös sujuu selkeästi viime vuotta joutuisammin ja kestävämmin, joten en usko olevani ihan huonossa kondiksessa. Pidän kyllä valtavasti uinnin jälkeisestä väsymyksestä ja euforiasta, vaikka en ole lahjakkain uimari; sitähän voi paikata sinnillä. Tuossa lajissa ei helposti loukkaa itseään. Ei loukkaa myöskään hiihtäessä. Kilometrejä laduilla on plakkarissa vasta noin 25 km, mutta tähtään aina kevään aurinkoisille lumille. Kaikki harjoittelu kovassa pakkasessa on käynyt hyvin vastenmieliseksi, mulla on pakkasraja oikeastaan jo viidessä pakkasasteessa.   

Näiden kolmen lajin varassa mennään kohti suunnistuskautta määriä hiljakseen nostaen. Nyt määrät vaihtelevat viikossa 3-5 tunnin maastossa eli luojan kiitos, että elämme vasta helmikuun alkua. Mulla on kuitenkin hyvä kutina kaikesta...

Lepää rauhassa, mummo

Menetimme tänään 17. päivä yhden hienoimmista tuntemistani ihmisistä, rakkaan mummuni. Vaikka mummu oli jo pidempään ollut vähän huonommassa kunnossa, tuntuu tämä silti hyvin vaikealta hyväksyä. On vaikeaa hyväksyä sellaisen ihmisen poismeno, joka on ollut läsnä elämän joka hetki, siellä maaseudun rauhassa. Toisaalta tuntuu siltä, että surun keskellä on yhtä tärkeää muistella niitä hyviä hetkiä ja olla onnellinen siitä, kuinka pitkään hän on ollut mukanamme. Pitkä ikä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Läheskaan kaikki läheisensä yllättäen tai paljon ennen aikojaan menettäneet eivät ole olleet yhtä hyvässä asemassa.

Onneksi ehdin jättää hyvästit. Se lohduttaa vähän, että ehdin kertoa ainakin sen mitä sillä hetkellä ajattelin. Mieltä jää vaivaamaan, olisiko pitänyt sanoa paljon enemmän ja löytää viisaampia sanoja. Niin kai meillä kaikilla yleensä. Tunteista puhuminen vaikealla hetkellä on minulle vaikeaa, sen voin tunnustaa itselleni.

Surutyö tulee ja se saa kestää niin kauan kuin se vaatii. Sanat eivät riitä kuvaamaan. Itkettää jo nyt.

Lepää rauhassa mummi

-Jarkko

Kauhea olo

...