Jouduin siis vastentahtoisesti iki-ihanaan sappikivileikkaukseen. Nyt menossa on neljäs päivä leikkauksen jälkeen, johon pääsin viime maanantaina. Olin edellisenä päivänä pakosta rynninyt kolmannen kerran viikon sisään keskussairaalan päivystykseen valittaen sapesta johtuvia vatsakipuja. Tällä kertaa oli painavaa syytäkin: jatkuva kipu, joka enteili tulehdusta ja näin myös oli päässyt käymään. Osastollehan siitä aika pikaisesti lähdettiin, samalla kun minuun liuotettiin erilaisia nesteitä ja kipulääkkeitä.
No, kipulääkkeet ja vastaavat eivät yleensä ole hirveän pitkäkestoisia ja sainkin ensimmäisenä yönä aika liudan kipupiikkejä ympäri kehoa. Nämä sentään helpottivat tehokkaasti oloani, mutta jouduin pyytämään uutta annosta parin tunnin välein. No, sain pian kuulla päätöksen, että minut leikataan jo samana päivänä: tosin leikkuriin pääsyä ennen jouduin kulkemaan kovasti inhoamani vatsatähystyksen kautta. Vuorossa oli haastatteluja ja esilääkitystä, ja ei kun odottelemaan kyytiä saliin.
Ennen anestesiahoidon alkua muistan vain joitakin lekureita pyörimässä innokkaasti ympärilläni. Rauhoittihan se juttu, ettei tunnelma ollut mitenkään haudanvakava. Sappirakon leikkaus on yleinen toimenpide ja myös yleistymään päin, jos henkilökuntaa on uskominen. Uutta kanyyliä käteen, jonka jälkeen jaksoin pysyä hereillä noin 10 sekuntia ennen unten maita.
Herääminen ei ollut mikään mukava kokemus sekään: sänky oli kummallisessa asennossa ja minut oli kytketty täyteen erilaisia mittareita, jotka häiritsivät nukahtamista. Yö tuntui tooooodellla pitkältä, mutta lopulta pääsin laitteista eroon ja minut kärrättiin takaisin huoneeseeni. Taas sain varuilta kipulääkitystä, ja olo alkoi ensimmäistä kertaa helpottamaan. Jaksamista helpottivat mukavat rupatteluhetket kohtalotoverien seurassa.
Nyt tapan aikaani niillä keinoin kun se on mahdollista; mitään raskasta kun en saa nostaa, ja käveleyssä sekä ylös/alasnousemisessakin on ihan tarpeeksi tuskaa. Ainakin tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että kivuista on päästy eroon ja päätös oli - pakon sanelemanakin - ehdottoman oikea. Kun nyt vain olisi sitä kärsivällisyyttä odottaa täyttä paranemista, sen verran kauan näiden oireiden kanssa on jo taisteltu, että sitä haluaisi jo tuntea olonsa ihan normaaliksi.
Että sellainen koettelemus - eikä siinä ollut puoliakaan! Aika nopeaa ja tehokasta toimintaa sairaalalta kuitenkin, kun ensin päästiin asiaan. Mielummin vietän aikaani sairaalassa toimiston puolella.
Luonnollisesti alkukauden urheilutapahtumat jäävät nyt välistä City Run mukaan lukien, mutta jospa tässä vielä kuntoon päästäisin. Pahasti vain pelkään, että joudun aloittamaan kunnon rakentamisen melkein alusta. Juoksuaskelia en ota vielä ainakaan pariin viikkoon.
No comments:
Post a Comment