Huh hellettä!

Piti kirjoittamani jotain jännittävää, mutta unohdin, mitä se oli. Piti myös postata tänne kuva tai pari, mutta en ole jaksanut siirtää niitä koneelleni. Voisinhan minä bloggailla myös puhelimen välityksellä, mutta sillä kirjoittaminen on niin hidasta. Missä siis sisältö?

No, ainakin kevät on ollut lämpöisempi kuin mitä olen muistini mukaan kokenut. Noin 20 asteen - ja yli - lämpöjen kanssa on eletty pari viikkoa putkeen, ja huomiselle luvattiin vaatimattomasti 28 asteen helteitä. Hiostavan kuumaa siis on jos päästään edes tuon tuntumaan. En tykkää yhtään, tasainen 20 ja virkistävän viileä tuuli on minun suosikkiyhdistelmäni. Nii!

Työt jatkuvat... alun alkaen kuvittelin olevani tässä vaiheessa taas vailla duunia, margarita-lasi vierelläni ja tuhottomasti aikaa käsissäni. Vaan koska näin on käynyt, taidan painua tästä suorilta jaloilta nukkumaan ja rupatella myöhemmin uudesta pyörästäni ja yleisestä tapahtumattomuudesta.

-J-

Kuin häkkilintu

Taistelua ei ole vielä voitettu, mutta suunta on sitä kohti. Arvet vatsassa ovat lähestulkoon parantuneet (tikit ja teipit ovat poissa) ja keskivartalon lihaksia uskaltaa jo varovasti käyttää. Olo on kuitenkin vielä vetelä, toipuminen on vähän kesken ja kaikkea rasitusta ja riuhtomista täytyy välttää. Huomenna kokeilen kuitenkin pitkästä aikaa pyöräillä sairaalan ja takaisin. Pyöristä puheenollen, en voi olla mainitsematta: olen saanut Radonin käsiini ja se on KAUNIS! Jaksoin jopa yksi työvaihe kerrallaan kasata sen lopulta tänä iltana ajokuntoiseksi. Maltan kuitenkin odottaa koeajoa sen verran, että olen ensin oikeasti kunnossa ja valmis sukeltamaan röykyttävään maastoon.

Ja jotta saan kuvattua ultimaattisen mielenkiintoisia time lapse-videoita, menin ja ostin halvan ActionCam MD80 -laitteen. Tuota sitten testataan tositoimissa heti kun tilaisuus siunaantuu. Kuvanlaatu vaikutti olevan hyvä ainakin hyvässä valaistuksessa (en toki sitä muutoin käytäkään), toivottavasti se pysyy tapahtumien perässä myös maastossa.

Harjoittelutaukoa on kestänyt lähes 3 viikkoa ja endorfiinien kaipuu aivan mieletön, mutta minkäs teet? Ehkä loppuviikosta aloittelen reippaalla kävelyllä tai pyöräilyllä...

Kokkola City Run juostiin menneenä perjantaina. Itsehän olin kuumeisena vain valokuvaamassa tapahtumaa, vaikka mieli olisi tehnyt myös lähtöviivalle. Lämpöä oli kuitenkin mukavasti noin 25 celsiusta, joten ei se olisi riuhtaisustani ainakaan yhtään helpompaa tehnyt. Alla pari kuvaa.

Hapatusta leikkauksesta

Jouduin siis vastentahtoisesti iki-ihanaan sappikivileikkaukseen. Nyt menossa on neljäs päivä leikkauksen jälkeen, johon pääsin viime maanantaina. Olin edellisenä päivänä pakosta rynninyt kolmannen kerran viikon sisään keskussairaalan päivystykseen valittaen sapesta johtuvia vatsakipuja. Tällä kertaa oli painavaa syytäkin: jatkuva kipu, joka enteili tulehdusta ja näin myös oli päässyt käymään. Osastollehan siitä aika pikaisesti lähdettiin, samalla kun minuun liuotettiin erilaisia nesteitä ja kipulääkkeitä.

No, kipulääkkeet ja vastaavat eivät yleensä ole hirveän pitkäkestoisia ja sainkin ensimmäisenä yönä aika liudan kipupiikkejä ympäri kehoa. Nämä sentään helpottivat tehokkaasti oloani, mutta jouduin pyytämään uutta annosta parin tunnin välein. No, sain pian kuulla päätöksen, että minut leikataan jo samana päivänä: tosin leikkuriin pääsyä ennen jouduin kulkemaan kovasti inhoamani vatsatähystyksen kautta. Vuorossa oli haastatteluja ja esilääkitystä, ja ei kun odottelemaan kyytiä saliin.

Ennen anestesiahoidon alkua muistan vain joitakin lekureita pyörimässä innokkaasti ympärilläni. Rauhoittihan se juttu, ettei tunnelma ollut mitenkään haudanvakava. Sappirakon leikkaus on yleinen toimenpide ja myös yleistymään päin, jos henkilökuntaa on uskominen. Uutta kanyyliä käteen, jonka jälkeen jaksoin pysyä hereillä noin 10 sekuntia ennen unten maita.

Herääminen ei ollut mikään mukava kokemus sekään: sänky oli kummallisessa asennossa ja minut oli kytketty täyteen erilaisia mittareita, jotka häiritsivät nukahtamista. Yö tuntui tooooodellla pitkältä, mutta lopulta pääsin laitteista eroon ja minut kärrättiin takaisin huoneeseeni. Taas sain varuilta kipulääkitystä, ja olo alkoi ensimmäistä kertaa helpottamaan. Jaksamista helpottivat mukavat rupatteluhetket kohtalotoverien seurassa.

Nyt tapan aikaani niillä keinoin kun se on mahdollista; mitään raskasta kun en saa nostaa, ja käveleyssä sekä ylös/alasnousemisessakin on ihan tarpeeksi tuskaa. Ainakin tässä vaiheessa vaikuttaa siltä, että kivuista on päästy eroon ja päätös oli - pakon sanelemanakin - ehdottoman oikea. Kun nyt vain olisi sitä kärsivällisyyttä odottaa täyttä paranemista, sen verran kauan näiden oireiden kanssa on jo taisteltu, että sitä haluaisi jo tuntea olonsa ihan normaaliksi.

Että sellainen koettelemus - eikä siinä ollut puoliakaan! Aika nopeaa ja tehokasta toimintaa sairaalalta kuitenkin, kun ensin päästiin asiaan. Mielummin vietän aikaani sairaalassa toimiston puolella.

Luonnollisesti alkukauden urheilutapahtumat jäävät nyt välistä City Run mukaan lukien, mutta jospa tässä vielä kuntoon päästäisin. Pahasti vain pelkään, että joudun aloittamaan kunnon rakentamisen melkein alusta.  Juoksuaskelia en ota vielä ainakaan pariin viikkoon.