NUTS Pyhä 21.8

Pyhän NUTS paketoi osaltani sen, notta jokaiselle kiertueen Lapin etapille on nyt osallistuttu. Siitä motivaatio tälle: halusin vain kokea ne kaikki. Ilmoittauduin alunperin täysmaratonille, mutta vaihdoin sitten pitkään mietittyäni matkan puolikkaaksi. En kuitenkaan halua kaatua suoraan uupumuksen syliin. Vajaata viikkoa ennen juoksin Ylivieska Trailin päämatkan 17 km, ja sekin söi ruokahalua. Siitäkin kisasta tullee diaariin raporttia.

Majoitumme erittäin hyvin Vuostimon läheisyydessä. Toki aikataululaskelmani petti ja olimme perillä varsin myöhään siten, että melkeinpä heti sai miettiä unihommia. Mukava, asuntomainen majoitus. Oli hiljaista, vain ukkosen äänet ennakoivat öistä rytinää ja sadetta.

Sadetta se pitelikin, kun autonnokka suunnattiin aamulla Pyhää kohti. Vettä tuli aika pitkään lähtövalmisteluja tehdessäkin, mutta sade kaikkosi kreivin aikaan. Sapluuna oli yksinkertainen, kaikki varusteet olivat yhdessä paikassa ja pian jo verryttelin maalialueella.

Käytin Evocin 1,5l -miniliiviä johon juuri ja juuri sai kaiken mahtumaan, mutta joka juoksussa osoittautui erittäin hienoksi kapistukseksi. Päänvaivaa aiheuttivat sauvani, joihin iski tekninen haaste vähän ennen lähtöä. Puntaroin paljon jättäisikö ne muutenkin pois, eritoten koska muilla niitä näkyi kuuluvan varustukseen hyvin harvalla. Päätös helppo, mennään ilman sauvoja. Karhunkierroksella niistä oli iso hyöty, mutta olihan matkakin pidempi. Tämä oli varmaan parempi päätös.

Lähtö kello kymmenen. Jotain tankkauksessa tai lähtövauhdissa meni epäoptimaalisesti, koska alkupätkä tuntui raskaalta. Kone ei heti herännyt. En koskaan pitänytkään aamukilpailuista. Joinko liian vähän vai liian paljon, meneekö liikaa vain liian vähän suolaa - nämäkin pitää kokea, että oppii ja tajuaa. Karhunjuomalammella kuvaaja ikuisti minut ruuvaamassa juomarakkoani. Tokaisin talkoolaisille, että päin helv. menee, mutta se oli vain oma tuntemus. Oli kivistä, mutta juoksu kulki tämän jälkeen teknisellä polulla paremmin. Reitin kauimmaisella pisteellä oli ihan hyvä fiilis. Siinä lyhyesti tankkasin syötävää, eritoten suolakurkkua, josta matka jatkui ensin tulosuuntaan ja sitten loivaan ylämäkeen tunturien päälle. Tämmöisiä uskoisin juoksevani lenkillä ylös, mutta jostain hemmetin syystä noutaja tuli tällä reissulla epäilyttävän aikaisin. Enkä lenkillä pääse koskaan mitenkään juoksemaan noin pitkiin nousuihin.

Kun ylös oli päästy oli vauhtini hyvä ja ohittelinkin porukkaa, tosin tämän jälkeen juomalampea lähestyessäni energia ei ihan tuntunut imeytyvän ja piti pariin kertaan kävellä. Viimeisellä stopilla pään vilvoitusta, vettä ja suolakurkkua ja viimeisen 4,5 km kimppuun. Tasainen hiihtolatu oli jo tuskaa, mutta viimeinen nousu itse asiassa leppoinen, jos vertailukohtana käytetään Kuusamoa tai Yllästä. Se meni taistellen, sijoituksia menettämättä. Ylhäällä pohkeet ilmoittivat alkavansa kramppaamaan, mutta siitä selvittiin juoksutekniikkaa tarkistamalla. Viimeinen kilometri laskettiin alamäkeen, paikoin kovin jyrkkäänkin. Piti vähän jarrutella, ja vaikka kuinka uskoinkin rullaamisen olevan suurin vahvuuteni, rinne oli siihen jyrkkää. Sitä tosiaankin kesti aikansa, mutta kieltä purren maaliin. Aivan lopussa, kun ryntäsin vielä yhdestä selästä ohitse, kramppasivat jalat lopullisesti aivan maalisuoralla ja maalivaatteen jälkeen. Kesti aikansa venytellä, että kykenin edes nousemaan ylös.

Vaikka parempaan on varmasti rahkeita, oli tulos aivan hyvä; jonkin verran alle kolmen tunnin. Sitä niittää, mitä kylvää.

Jonkintyyppinen heikotus kesti parin tunnin ajan, mutta illalla olin jo valmiina kipuamaan Luostolle. Palautuminen oli supernopeaa. Vaikuttaa siltä, että Pyhä-Luostolle pitäisi tulla pyöräilemään. Lihasvoimin.

-J-

NUTS Karhunkierros 2023

Kolmas NUTS-juoksuni, Karhunkierros, oli vuorossa lämpiminä toukokuun viimeisinä päivinä. Yhdestä asiasta ei oikein jäänyt epäselvyyttä: oli päästävä kokemaan jokaisen NUTSin reittejä. Kuusamon juoksuhan on se, joka kerää kaikista polkujuoksuista selkeästi eniten osanottajia. 

Matkavaihtoehtoja en oikein puntaroinut, vaan otin intuition varaisesti "sen tavismatkan, 55km". Viime vuonna totesin että jos tulosta hakee, niin sitä ei tule todella pitkiltä matkoilta. Se mikä kuitenkin kiinnostaa on maratonia pidemmät matkat. Sellaiset, jotka henkivät itsensä haastamista ja pitkää kärsimyksen taipaletta luonnossa.

Olin matkassa yksin. Lähdin aamutuimaan ja matkalla jouduin hoitamaan joitain työasioita, joka vei vähän huomioita pois polkujuoksun ajattelemisesta. Hieman ennen Kuusamoa ripotteli jopa räntää, ja olipa kilpailuunkin ennustettu kylmää yötä. Sitä vähän turhaakin kelailin etukäteen päässäni. Kuusamossa en ollut käynyt pitkiin, pitkiin aikoihin. Kaupan kautta majoitustani etsimään, joka löytyikin pitkän soratien päästä. Sain mukavan kerrosmajoituksen reitin huoltopisteen läheisyydestä.

Rukalla jouduin hoitamaan vähän varusteisiin liittyviä sotkuja. En ollut miettinyt loppuun saakka kuinka kiinnittäisin sauvat juomareppuuni joten kiersin katselemassa, josko probleemaan löytyisi ratkaisua. Ei löytynyt, mutta keksin lopulta tiputtaa ne juomarepputilaan. Tällä toimenpiteellä ei ollut repun repeytymistä ihmeellisempää seurausta, mutta onneksi sekin tapahtui vasta lähempänä maalia.

Bussilla aikataulussa matkalla lähtöpaikalle. Ulos astuessa sadepilvi pyyhkäisi ylitse ja lähtö tapahtui vähän viileissä olosuhteissa. Siinäpä ei ehtinyt kissaa sanoa kun jo huomasin viipottavani jonkun syvemmän tason polkujuoksijan peesissä, toki itselleni hyvin sopivaa vauhtia. Maisema koostui parista joen ylityksestä ja kauniista joenvarresta, jonka toisella puolella kohosi (melkein) kaikkien tuntemaa jylhää vaaraa. Kolmikko jossa juoksin jaksoi painaa yhdessä vähintään 10 km ensimmäisen pitkän nousun juurelle, jossa jouduin antamaan vähän siimaa. Koitin muistaa suolata itseäni, olinhan ostanut kokonaisen purkin sivutaskuuni, mutta matkaan lähti myös 6 geelipussia ja sokeripastilleja. Käytin niitä siten, että loppumatkallekin jäisi jotain, eikä aina kävisi ne perinteiset kylmät.

Kisan ensimmäinen huolto oli Basecamp Oulangassa, eikä loppumatkasta kyseiseen kohteeseen jäänyt mieleen mitään erityisempiä muistoja, mutta toisaalta muistiin jäi kyllä joenvartta tikkaaminen erinäköisessä seurassa, muutamat tiukat porrasnousut ja vaihteleva määrä taakse jääviä (ja harvakseltaan ohi meneviä) kanssakärsijöitä. Tuntui, että väli oli liian pitkä tällaiseen tapahtumaan eikä piste koittanut koskaan. Menihän sinne sitten kellon mukaan noin 4:40h, ja siltä se tuntuikin. Luulin myös poistuvani huollosta merkittävästi nopeammin kuin mitä tuloskorttini väitti, mutta tuli kai siinä syötyä jos jonkinlaista ja täytettyä reppua urheilujuomalla. Tässä vaiheessa oli kylmin aika yöstä ja tärisinkin vähän pysähdyttyäni. Siinä ei ole mitää erikoista, sillä vaatteet tuntuvat hyvin nopeasti kylmiltä kun ei ole enää ruumiinlämpöä pitämässä nestettä lämpimämpänä. 

Mutta ei auttanut kuin jatkaa. Lähdin mukavassa porukassa kohti seuraavaa ns. Peurangan huoltoa (?), ja ilokseni reitti paljastui merkittävästi parempikulkuiseksi kuin edellinen etappi keskimäärin. Sorastettua osuutta oli jonkin verran mutta mikä tärkeintä, kivikkoista suhteellisen vähän. Juurinen maasto ei minua sinänsä haittaa vaikka suosinkin sora-alustaa, mutta kivinen on kertakaikkisen veemäistä juosta. Tällä välillä oli hauskaa kuunnella etäältä kanssakärsijöiden keskinäisiä juttuja. Juoksu olisi voinut irrota kovempaa, mutta tyydyin välillä reippaaseen kävelyyn ja aina kun yhden porukan vauhti tuntui hidastuvan (tai luultavammin sain itse virtaa), juoksin kiinni seuraavan. Näin tapahtui aika montakin kertaa. Alkumatkalla karanneita tuli selkä edellä vastaan. Ennen huoltoa irtosi poikkeuksellisen hyvin, mikä lämmitti mieltä. Mikään lyhyenläntä ei tämäkään osuus ollut, kenties 18 km, mutta aika kului hiljaisessa yössä joutuisaan. Tätä muistelen kyllä lämmöllä. Toki siinä hetkessä oli yhä kylmää - jotkut pitkospuut olivat jäässä, mutta kenkien tuoma hiekka piti huolen pidosta. Kylmä ja yö sopivat minulle aivan loistavasti. Olen yövirkku ja viileä sääkin on todella paljon parempi kuin hiostavan kuuma keli. Nousipa se aurinkokin jossain Konttaisen harjanteen tietämillä tai vähän sen jälkeen.

Viimeinen huolto oli soratien varressa. Tämä stoppi jäi aika lyhyeksi, mitä nyt sekin kesti kauemmin kuin miltä kyseinen hetki juuri siinä tilanteessa tuntui. Oli vähän sauvojen kanssa taistelemista - sauvojen, jotka olivat suuri ilo lähes kaikkia ylämäitä kiivetessä - taisin oppia läksyni edellisvuoden Pallas-fiaskosta. Matkaa kilometrimääräisesti oli jäljellä niin vähän, että mars matkaan.

Ennen viimeisiä nousuja olin jo matkan varrella kuullut puheita, että täällä on luvassa sitten epänautinnollisen pitkiä nousuja. Olivathan ne, mutta eivät toisaalta tuntuneet yhtään ylivoimaisilta koska energiatasoni olivat yhä aivan hyvät - lussutin menemään loppuja geelejäni ja ne riittivät täsmälleen aiotusti. Ehkä ensi kerralla kokeilen ottaa mukaani vielä enemmän pussukoita. 

Nousuja oli oikean käden joka sormelle. Kilpailuvietti otti loppumatkasta vallan ja iloitsin jokaisesta taakse jääneestä selästä. Nouseminen tuntui semisti tuskaiselta mutta jaksoin hyvin, ja useimmille muille se oli tuskaisempaa. Osio sisälsi myös jyrkkiä laskupätkiä, joita useimpia pistin menemään varsin huoletta ja sain osakseni ihmettelyä. :) Hiihtokeskukseen tullessa oli edessä vielä yksi nousu ja se pisti jo ihan ääntelemään, mutta kunnialla meni. Sain vetäistyä loppukirin ja olin maalissa lauantai-aamuna noin puoli kuudelta. Maalissa ei ollut juuri ketään, mikä oli jokseenkin odotettavaa ja pääsiä oli, että sai syötävää ja kuvan todisteeksi suoritetusta nautinnosta. Tässä vaiheessa taisi paljastua myös, että reppu oli repeytynyt kyljestä auki, tästä kiitos sauvasijoittelulleni.  

Ajelin takaisin majoitukselleni ja päätin nukkua suosiolla aamupalani ylitse, sillä uni taisi tulla vasta puoli kahdeksan maissa. Heräsin päivällä buukkaamaan toista yötä ja sattumalta törmäsin pihalla seurakaveriini Tuulaan, joka oli kiskomassa omaa kolmivitostaan. Takaisin mökkiin pitkittyneille päiväunille. Kun heräsin, lähdin suoraa kyytiä takaisin kisakeskukseen seuraamaan tuttujen ja tuntemattomien maaliintuloa. Seurakaverini tuli maaliin hakiessani olutta, ja käytiin hakemassa toisetkin. Erittäin jees! 

Jalat eivät itse asiassa tuntuneet kovin pahoilta kilpailun jälkeen. Tuntuivat normaalin kisasta rähjääntyneiltä, mutta tuntemukset menivät aika nopeasti pois, mikä vähän yllätti. Kisan aikana ei myöskään sattunut - yhtä suoraa pääosumaa kelohonkaan lukuun ottamatta - mitään onnettomuuksia eikä jalkoihin jäänyt hiertymiä. Kenkinä oli Salomon Pulsarit, koko matkan päälläni La Sportivan kuoritakki ja alla loistava Odlon kerrastopaita. Näitä Odlon tuotteita kannatta oikeasti ostaa, ovat rikollisen hyviä! Luulin unohtaneeni hanskani kotiin ja ostin sellaiset paikan päältä - an absolute must.

Sen pituinen se tarina. Juttu täydentyy kuvilla kunhan jaksan niitä ladata.

-J-

NUTS Ylläs-Pallas 2022

Huomasin jättäneeni kirjoittamatta blogipäivitystä heinäkuisesta Golgatan ristinkannostani tutuissa Ylläksen maisemissa. Käytän tämän tilaisuuden korjatakseni tuon vahingon, sillä huomaan muistavani tapahtumat melkoisen hyvin. Syy kirjoittamattomuuteeni piili varmaankin kilpailun aiheuttamassa pettymyksessä. 

Viimekertainen oli ensimmäinen oikea polkujuoksuni ja se oli hyvistä hetkistään huolimatta opetus, jossa helle näytti minulle kaapin paikan. Helle ja tankkaus. Matkanahan oli tuolloin 36 km. Nyt askelta ylemmäs, eli matkaksi valikoitui 66 km. 

Reitti on mitä selkein: Hetasta tuntureiden päällä ja välissä viilotellen kohti Pallaksen Tunturikeskusta. Olin sen jo aiemmin vaeltanut ystäväni kanssa. Tästä oli kuitenkin vierähtänyt muutama vuosi niin, ettei kovin konkreettisia mielikuvia ollut, vaan lähinnä muisti maisemia sieltä täältä.

Vuokrasimme huoneiston Ylläksen hiihtokeskuksen välittömästä läheisyydestä. Itselleni varasin majapaikan muualta ensimmäiseksi yöksi, sillä varausta tehdessä en ollut katsonut turhan tarkasti milloin itse kilpailu käydään. Automatkan taitoin yksin ja ajatuksena oli, että loput perheenjäsenet seuraavat perästä yöjunalla siinä vaiheessa, kun kilpailu on jo käyty. Niinpä ensimmäisen yön rutiineihein kuului lähinnä valmistelu: pukeudutaan viisaammin kuin viimeksi, valmistellaan juomat ja geelit ja löhöillään sängyllä. Ainoa ohjelma seuraavaksi päiväksi oli ajaa lyhyt stintti Äkäslompoloon lähtöpaikalle. Vietin ensimmäisen yöni hostellissa keskellä metsää, mikä oli itse asiassa aika upea pieni majapaikka - vaikkei oikeasti pieni ollutkaan. Yhteisöllistä majoittumista ja oma pikku huone. Mukaan muuten lähti silloinen ykköspyörä - myöhemmin syksyllä tulin järkiini ja ostin Specialized Comp -19 -polkupedon, mutta vielä tälle reissulle matkaan lähti uskollinen Radon.

Kisaa varten bussi vei meidät Hettaan ja matka tuntui melko pitkältä. Sen suurempia positiivisia tai negatiivisia oloja ei ollut. Novellen sokerijuoma toimii itselleni niin hyvin, että olin edellisenä iltana täyttänyt rakkoon pari litraa kyseistä tuotetta. Mukaan lähti myös kolme geelipussia ja sokeripastilleja. Jouduin ostamaan pakollisen kuoritakin kiskurihintaan paikan päältä, sillä matkaan lähtö oli töistä johtuen kohtalaisen hektistä. 

Lähtöpaikkana oli paikallinen koululaitos ja aikaa lähtöön oli melkoisesti, joten säädin reppua ja koitin hölkkäillä ympäri koulun tiluksia satojen muiden samanhenkisten kanssa. Ajatus muiden perään lähtemisestä vahvistui lähtöä odotellessa; sallivathan säännöt 15 minuutin aikaikkunan. Lopulta lähdin matkaan yksin noin 10 minuuttia varsinaisen lähdön jälkeen. Tien varrella sainkin hyvin kannustusta ja joku jopa toppuutteli säästämään vauhdissa - kumpa olisin uskonut! Toki en tiedä, olisiko sillä ollut jotain käytännön merkitystä loppuaikaan. Liian kovaa en mielestäni lähtenyt. Peränpitäjiä tuli ohiteltua jo ensimmäisen 6 kilometrin asfalttitaipaleen aikana ja kun suunnattin metsään, oli kanssajuoksijoita jo lähes riesaksi asti. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 10 kilometrin kohdalla, eikä siihen mennessä kovin paljon korkeuseroja ollut; pieniä mäkiä toki. Sijoitus tässä kohdin jälkikäteen oli 79/410 tms. Juoksu tuntui ihan hyvältä ja silloin kun se sellaiselta tuntuu, minun on hyvin vaikea tietoisesti himmailla. Tiesin senkin, etten juokse ylivauhtia vaan ihan tavallista reipasta lenkkivauhtia. 

Huoltopisteistä kannattaa filosofiani mukaan repiä kaikki hyöty irti ja siinä tulikin tankattua vähäisessä määrin kaikkea tarjolla olevaa. Novellesta sai mukavasti energiaa. Tästä lähdettiin nousemaan ensimmäisen tunturin päälle ja siinä vaiheessa konkretisoitua sauvojen pois jättäminen - toki yksi syy on, että omani ovat aika jämäkät ja siten painavat, mutta ehkä sauvat pitää jatkossa ottaa mukaan. Kevyet tunturisirkat painavat sauvoineen ohitse. Itse 84-kiloisena on jonkin verran elopainoa raahattavaksi tunturien päälle, vaikka kaikki siitä onkin tiukkaa lihasta.

Tunturia noustessa alkoi sataa ja kuoritakkiostos osoitti hyödyllisyytensä. Takki osoittautui vieläpä erittäin hyväksi (La Sportiva). Pidän sitä yhä riistohintaisena, mutta tuollahan pärjää vuosikausia. Kylmyys tuntui jäsenissä, mutta takin päälle kiskottuani sattui vielä tasaista pätkää, jolloin sain juostua selkiä taakseni. Tätä seurasi vielä pieni nousu, jonka jälkeen pääsin kunnolla irti. Minusta tuntui, että nostin sijoitustani huomattavasti enemmän kuin mitä tulospalvelu väitti. Pitkä loiva alamäki antoi mahdollisuuden lasketella kovaa pitkillä jaloillani, ja minähän laskettelin! Mutta kun mennään alas, on satavarmasti tultava myös ylös. Alamäessä hankittu etu menetettiin. Tästä siirryttiin suhteellisen nopeasti tunturikoivu-alueelle suht tiheään metsään, jossa oli tarjolla paljon teknistä polkua. Jo tässä vaiheessa alkoi tuntua hieman työläältä, sillä polut ovat näillä main todella juurakkoisia. Sain porukkaa kiinni ja jokunen taisi livahtaa ohikin tällä pitkällä metsäpätkällä - kunnes yhtäkkiä oltiinkin jo toisella ja viimeisellä huoltopisteellä.

Tässä vaiheessa matkaa taisi olla takana noin puolet - 33 km - ja kieltämättä se tuntui jaloissa ja vähän selässäkin. Sijoitus taisi olla 101./410 (tms.). Söin varmaan hieman liikaa ja annoin itselleni siimaa istumalla puolukanvarsissa muutaman minuutin, mikä tuntui euforiselta ja erittäin tarpeelliselta. Runsaan tankkauksen jälkeen juoksu ei lähtenytkään kulkemaan enää yhtään. Alun asfalttipätkä oli säälittävää köpöttämistä ja pahimmat hetket osuivat sitä seuranneisiin hiekkamäkiin. Mies ei voi tehdä enempää kuin mitä mies tekee. 

Loppumatkan mukavimmat hetket olivat rupatteluseurassa, viime reissulta tutuissa erämökeissä maisemineen ja tauoissa, joissa täytin rakkoa suoraan tunturipuroista. Ne sentään jäävät positiivisna asioina mieleen. Itikoita oli seurana melkoisesti aina kun viitsin pysähtyä, mutta itseäni ne eivät haitanneet yhtään, toisin kuin monia kanssajuoksijoita, jotka lainailivat Offia epätoivon kiilto silmissään. Minulla ei mitään sellaisia ollut - riitti että välillä vähän pyyhkäisi kaljua.

Loppumatka tuntui loputtomalta - tässä vaiheessa kannattaa paljastaa, että tiesin akun loppuvan urheilukellostani hyvän matkaa ennen maalia, joten en oikeastaan tiennyt, paljonko matkaa on jäljellä. En halunnutkaan tietää. Huomasin myös muistavani viimeiset nousut ja laskut virheellisesti, ja matka tuntui huomattavasti pidemmältä kuin tähän saakka kuljettu eepos. Lopussa energiat yksinkertaisesti loppuivat, vaikka vedin hieman sokeria, suolaa ja loppuja geelejä - ne eivät riittäneet mihinkään. Ensi kerralla otan kunnon pussin mukaan. Onneksi joku ohikulkija antoi pussillisen vauhtikarkkeja, kun varmaan huomasi, että hoipertelen viimeisiä tunturinpätkiä ylös. Sillä oikeasti jaksoin vetää loppukirin. Maasto oli vähän kivisempää - tai sanotaanko, että kivistä osuutta oli enemmän kun mitä muistin. Aika kultaa - ja täten myös väärentää - muistot.

Olin menettänyt yli sata sijaa ja minua tsemppasivat ainoastaan takaa ja edestä kuuluvien seurueiden äänet. Tein kaikkeni ettei yksikään takana oleva porukka saisi minua kiinni ja yritin puolestani pysyä myös edellä menevien tahdissa. Sekin oli melkoisen tuskaista, sillä siinä vaiheessa voimat olivat aika loppu ja tasaisetkin piti enimmäkseen kävellä, tämä tosin johtui kivikkoisuudesta. Viimeinen alamäki Pallakselle tarjosi mahdollisuuden loppukiriin ja sain vielä muutamia selkiä ohiteltua. Aplodit ja kuulutus maalissa saivat vielä mukavan sykäyksen aikaan sisimmässäni. Aika oli surkea - kaiketi 10h 40min - mutta on totta, että maaliin pääsy on oikeasti jonkinlainen saavutus itsessään. Pyysin jotakuta ottamaan pari kuvaa maaliintulotaulu sylissäni. Isolla teltalla oli aika vähän väkeä ja kanakeitto maistui. Siitä muistaakseni läksinkin tunturikeskukseen oluelle ja jonottamaan vessoihin. Bussista katsoin kun 100 kilometrin puurtajat lähtivät matkaan. Tuo osa reitistä jäi vielä kutkuttamaan mieltäni - ehkä se on koettava, ennen kuin Ylläkselle voi sanoa lopulliset heipat! Siihen rataan sisältyy pitkä matka itselleni neitseellistä metsäpolkua mutta myös yhtenäinen loppuosuus viimevuotisen spurtin kanssa, mikä tarkoittaa Ylläksen ja Pirunkurin päälle nousemista. 

Positiivista: en kaatunut kertaakaan ja maaliintulo on aina yhtä mukavaa. Voi todeta, että tuli tehtyä tuokin.

Tätä kirjottaessani olen jo aikeissa lähteä Karhunkierroksen vastaavalle matkalle, joten raporttia sieltä kuvineen on luvassa sitten aikanaan. Siellähän on väkeä vielä huomattavasti enemmän kuin Ylläksellä. Jospa sitä viisastuisi ja kolmas kerta sanoisi toden.

-J-

Englanti

Briteissä olen käynyt kerran aikaisemmin: Live8 -konsertissa, tuollainen noin 17 vuotta sitten. Silloin Lontoosta jäi vain hatara käsitys, koska pyörimme lähinnä Hyde Parkin ympärillä samalla kun musiikkimaailman bestsellerit heittivät keikkaa aitojen takana. Parasta oli tietysti nähdä Pink Floyd - tai ainakin heidän päänsä - 500 metrin päästä. Oli miten oli, matka Britteihin ei ole pyörinyt lähelläkään toivelistani kärkipäätä ennen kuluvaa vuotta. Nyt tuntui, että ajatus oli kannatettava.

 Pe 2.12.

Matka alkoi varhaisheräämisellä ja jatkui autolla ajaen Tampereen kautta Lontoon Stanstedille. Lento myöhästyi tunnin jonkun kelan pakkovaihdon vuoksi, mutta matka sujui muuten ihan yllätyksittä. Perillä iski "metsämies Nykissä" -ilmiö, ja julkisen liikenteen oikeat laiturit ja linjat olivat vakavan pohdinnan takana. Päätös kävellä hotellillemme, vaikka matkaoppaassakin jossain sanottiin että sinne pääsee vain julkisilla, oli eksoottinen ja koominen. Kävelykatua ei riittänyt pitkälle joten juoksimme muutaman tien yli, koska kuitenkin tiesimme, että hotelli on suoraan linnuntietä hyvin lähellä. Eli kyllä sinne Expressille jaloin pääsee, muttei oman turvallisuutensa vuoksi kannata. Perjantai oli ainut päivä jolloin auringopaiste piristi mieltämme.

Hotelli oli hyvin perustasoa kaikilla mittareilla, mutta mielestämme jeesjees ja huomattavasti halvempi kuin mitä Lontoossa olisi saanut pulittaa, jos haluaa majapaikan olevan lähellä keskustaa. Paluulento oli tiedossa niin aikaiseen ajankohtaan, että olimme buukanneet hotellin lentokentältä koko reissun ajaksi.

Cambridge

Oli etukäteen päätetty, ettei pelkkä Lontoo riitä, vaan kiinnostusta oli käydä muuallakin lyhyen matkan päässä. Standard Expressin junaliput pystyi varaamaan netistä ja otimme matkan myöhään iltapäivästä. Pimeä laskeutuu samaan aikaan kuin Suomessa, eli tiedossa oli iltareissu. Cambridgen asemarakennukset ovat (en mene takuuseen - lähes?) keskiajalta ja pienemmän kaupungin tunnelma on aistittavissa. Hankin etukäteistietoa vain sen verran, missä yhden suosikkiyhtyeeni Floydin jäseniä oli asunut, opiskellut ja majaillut. Kaupungissa käydessä huomio kiinnittyy kuitenkin aina enemmän arkkitehtuuriin, kauppojen hyllyille, yrityksiin, puistoihin, luontoon (jos sitä vahvasti rakennettua luontoa edes jossain näkee) ja sen tyyppisiin asioihin. Käveltiin kolmisen tuntia ja käytiin PizzaExpressissä. Osa meistä sai ihan muuta kuin oli tilannut, mutta mm. sienipizza oli kyllä loistavaa sinänsä ja lämpimässä on kiva notkua vain katselemassa. Toinen erikoisuus oli katolilainen kirkko Hill Streetillä, jossa muksu ei arvatenkaan viihtynyt hetkeäkään, enkä itsekään todellakaan ole mikä rituaalisten riittien ystävä mitä vähimmässäkään määrin. Käynti auttoi tajuamaan, miten erilainen suhde uskontoon hieman eri kulttuurissa voi olla. Cambridge on mukava ja suositeltava. Kauppojen kirjo on melkoinen, itse tosin en aikonut ostaa yhtään mitään. Jos jotain jäi toivomaan niin sitä, että olisi nähnyt jotain auringonvalossa.

Paluu Stanstedille tapahtui kuin kello kotimaassa lähenteli puoltayötä. Lentokentältä otetaan joka päivä bussireissu hotellille 4 punnan hintaan / aikuinen. Hyvä hinta muutaman minuutin pyrähdyksestä.

La 3.12.

Menemättä liikaa yksityiskohtiin, myös Lontooseen matkustimme Greateranglian junilla bussien sijaan vaikka olin etukäteen ymmärtänyt, että ennakkovaraus bussiin olisi valtavasti halvempaa kuin junayhteydet. Käytännössä ei juurikaan ollut ja kyseinen perhepiletti kannatti ilman muuta maksaa siitä, että säästi vähän matka-ajassa. Matkalla Audley End, Tottenham Hale ja joukko muita asemia. Liverpool Streetin asema on hieno ja todella helposti navigoitava. Samaa en voinut sanoa maanalaisista, joiden swingiin päästäkseen kesti ainakin minulta hyvä tovi. 

Kauas ei tarvinnut kävellä kun hetken olemista ihmeteltyämme lähdimme London Tower -linnoitukseen ja museoon. Ns. suurisuiset oppaat latelivat hauskoja vitsejä, mutta tutustuimme Henryn ja Edwardin ja muiden lampaan lailla palvottujen monarkien linnoituksen sisältöön itsenäisesti. Lukemista riitti ja se runsas asia oli kiinnostavaa

Matka jatkui illan aikana Templen aseman, Piccadillyn, Leicester Squaren ja Chinatownin kautta lähes koko ajan ihmispaljoudessa tungeksien. Lontoo iski niin sanotusti naamalle. 

Alla teebussi Templen aseman lähettyvillä. Näiltä saattoi ostaa teekierroksia hyvään hintaan, tai ainakin olin näkevinäni bussin kiertelemässä muuallakin.

Trafalgar Squaren illanvietto oli lievästi sanoen intensiivistä. Åmyrien kautta kiihotettiin ohikiitäviä massoja esimerkiksi Iranin vapauden puolesta ja vaadiittinpa Assangeakin vapaaksi. Jälkimmäinen ei silminnähden kerännyt kannatusta. 

Lauantai-ilta oli sellainen kuin lauantai-illan saattaa kuvitella olevan jossain Euroopan tiheimmin asutetuissa keskiöissä. Oli helppoa löytää hiljaisempiakin katuja, ja jouluun oltiin varautuneita siellä täällä. Silmiinpistävämpiä glitterin ilmentymiä olivat polkutaksit, jotka oli vuorattu turkeilla ja joiden ämyreistä pauhasi jouluista kliseehittiä ja aina seksikästä Whamia. Ei lainkaan paskempi idea kohottomaan katujen joulutunnelmaa. Tällaisen kyytiin voisi pienissä kaljoissa hyvin ottaakin, mutta se olisi kaivannut aikaa, mitä meillä ei ollut liikaa, sillä ajatuksena oli pyöriä vielä niin monella kulmalla.

4.12.

Aamu alkoi riittävillä unilla ja aamiaisella, jolla sai itsensä kyllä täyteen. Parasta oli jugurtti hedelmineen, paahtarit ja pekoni. Makkara oli ala-arvoista. En jaksa kuulostaa valittavalta, koko kattaus oli juuri sitä mitä saattoi Englannissa käydessään kuvitella, ja sillä pärjäsi loistavasti. Paikallisesta kahvista vain tuntuu puuttuvan kokonaan kofeiini, minkä vuoksi nämä kahvintapaiset eivät piristäneet oloa juuri lainkaan. Tästä täytyy löytää lisää tietoa, että onko todella näin.

Toinen päivä Lontoossa sisälsi käynnin Battersean hiilivoimalassa, joka tietysti kuvattiin omina aikoinaan Pink Floydin Animals -levyn kanteen, mikä aikaansai motivaationi käydä niillä kulmilla. Ostettiin julkisen liikenteen päiväliput ja puikkelehdittiin paikalle parin metroyhteyden ja bussin kautta. Laitos on komea, mutta sisältä kaupallistettu täysin, sillä sisähallia vuorasivat erilaiset putiikit kuten ravintolat, vaate- ja korukaupat sekä yläluokkainen jäätelöputiikki, josta ostin 8 punnan Chololado-mansikkajäätelö -tajunnanräjäyttäjän. 

Lontoon hinnat ovat samoja tai paikoin vähän halvempia kuin Suomessa, mutta tottakai kallilla alueilla ja merkkiliikkeissä kaikessa on tuntuva Lontoo-lisä. Karkkikaupoissakin kaiken suuremman hinnat tuntuivat lähtevän jostain 4 punnasta, jonka päälle sitten lisättiin tuotteen ovh, noin karkeasti paisuteltuna. Ei yllätä, ollaan niin toiminnan keskipisteessä, että jollakin ne tilavuokrat on maksettava.

Batterseaan olisi sisältynyt museorundi, jonka päättäväisesti jätimme välistä. Toisella puolen voimalaitosta törmäsimme spontaanisti ulkojäärataan, karuselleihin ja myyntikojuihin. Ulkona luistelu olisi ollut todella jees, mutta oli kuitenkin hinnoiltaan ihan ryöstöä ja melko pitkien jonojen päässä, joten mitäpä tuota tekemään itsestään vain toista tiiltä muurissa. Pyörähdin muksuni kanssa rajussa hevoskarusellissa kun emäntä kävi nakkaamassa fudgea liiveihin. Matkalla muksu sai vielä riehua hetken lähipuistossa. Päiväsaikaan käveleskely on ylipäänsä hauskempaa kuin öinen massoissa puskenta. 

Loppupäivän agendalla oli ensin vilkaista Ronnie Scott'sin jazzklubi - täällähän keikkaa ovat heittäneet lähes kaikki klassisen rockin ja jazzin nimet - sekä yhtäkkisesti herännyt idea päästä vilkaisemaan myös Abbey Roadin studioita. Taas oli luvassa ihan hupaisaa seikkailua pitkin metroasemia ja kaupunginosia, pistäytyen välillä sisällä erinäisissä kaupoissa. Yksi hyvä sellainen oli Columbian Coffee Shop, jossa pääsi ryystämään vähän harvinaisemmista pavuista jynssättyä kahveeta. Unohdin valitettavasti tilaamani kahvin nimen, mutta paikan traditio oli tarjota kaikki kyytipoikanaan erinäiset yrtit ja tässä tapauksessa jälkimaku oli pitkä ja mieluisa. Katsetiin maailman menoa ikkunapaikalta ja se näytti tutun tasapainoiselta ja arkiselta. Muut matkalaise tykkäsivät Jungle Barista.

Jatkoimme matkaa lopulta Marylebonen asemalle ja siellä hetken palloiltuamme löytyi tuplabussiyhteys Abbey Roadille. Paikalta löytyi turistimyymälä, josta pitkän mietiskelyn jälkeen poistin Will Romanon Wish You Were Here -kirjasen. Tätä opusta luin hieman jo matkalla ja olen jatkanut sen kahlaamista kotona. Täytyy sanoa että ainakin vastinetta rahalle saa yksityiskohtien määrässä ja siitä, kuinka monia yhteiskunnan eri ilmiöitä ja instansseja osataan yhdistellä juuri tämän yhden bändin jäsenten elämään niin, että muka ihan kaikki mutatoituu lopulta siihen, miksi ja millainen albumista lopulta tuli.

Kaupan oli laatupainoksia muistakin älppäreistä, jotka kyseisellä premisseillä oltiin äänitetty. Päätin jättää ostamatta, sillä saahan näitä samoja LP:tä Suomestakin jossei muuten, niin ulkomailta tilaamalla. 

Tykkään Beatlesista semisti, mutten ole koskaan ollut suuri fani. Tällaisella paikalla täytyy kuitenkin kerta kaikkiaan kuvauttaa itsensä ja kuvauttaa myös itse crosswalk. Wait for it, tässä se nyt on:

Matka jatkui lopulta Westminsteriin. Täytyy sanoa, että Abbey teki suuren vaikutuksen silkasta rakentamisen taidosta. Muukin kuninkaallinen ja poliittinen siipi oli mielenkiintoista nähdä, mutta vain Westminster Abbeytä pidin todellisena arkkitehti- ja rakentamistyön mestariteoksena.

Loppuajan vietimme Liverpoolin asemalla mänssäten mäkkärin superruualla ja katsellen ihmisiä lipuvan ohitse. Vähän kuikultiin MM-jalkapalloa baarin ikkunoista, käynnissähän oli joku Ranskan peli. Jalkapallo ei, hiukan itseni yllättäen, näkynyt hirveästi katukuvassa, mutta näkyi toki lehtien etusivuilla ja iltaisin hotellin televisiosta. Tätä kirjoittaessa ratkeaa pikkuhiljaa tuleeko se takaisin kotiin vai saako Englannin edustus lähteä henkisten kärsimysten kotimatkalle. 

Olutta tuli maisteltua reissun aikana ja enimmäkseen se oli brittiläisen vähäeleistä, mutta ainahan hanaolut hyvin alas menee. 

Mitä sitten ei ehtinyt näkemään? Nämä ajatukset heräsivät täysin reissun aikana tai sitten pian sen jälkeen, mutta ainakin Camden Town, Etelä-Lontoo ja jotkin puistot on suunnitelmissa palata katsomaan ja kaikki tämä ehdottomasti keväisempään tai syksyisempään aikaan. Kaupunki oli pikkukaupungin gangsterille jopa kaikkinensa positiivinen yllätys ja jätti syyn palata joskus tutustumaan niihinkin kortteleihin ja maaseutuun, mitkä nyt jäivät välistä.

-J-

Vuosikymmeneni vaihtui

Tätä nelikymppistä juhlimme kompaktisti mutta räävättömästi muutaman hyvän ystäväni ja perheen seurassa. 

Juhla oli erinomainen. 20 tuntia sen päättymisen jälkeen poden aikamoisia oloja, ja se on hyvän merkki. Sää sattui olemaan kamala - lähes vaakasuoraa sadetta ja pyörivää, rajua tuulta. Seuraavana päivänä ilma auringoistui hetkeksi, palatakseen taas ankean tuuliseseksi sademössöksi iltaa kohden.

Sehän ei meitä suuresti haitannut koska oli aivan selvää, että bileitä vietettäisiin sisätiloissa. 

Pelasimme tietovisaa, Franticsia, Streets of Rage nelosta... kaikki hemmetin hauskoja seurattavia ja/tai pelailtavia diskettejä.

Mitä ilahtuneempana otin vastaan Lapparin The Loren ja Makers Markin -viskipullot, sekä monia hienoja kortteja, tuubihuiveja ja lahjakortin.

Ikävuosien alkaminen uudella kymppiluvulla ei ole vielä herättänyt minkäänlaista sisäistä kriisiä. En ole ehtinyt ajatella asiaa. En ajattele ikävuosista enää yhtä puusilmäisesti kuin joskus ennen. Eihän se yksi päivä itsessäänsynnytä mitään draamaa. 

Eri asia sitten jos kriisi päättää puhjeta päälle myöhemmin.  

Kiitos T, K, N, T, E, J, R & perheet ja sisarukset.

- J - 

NUTS Ylläs-Pallas 2021

Ajatus pohjoisen polkujuoksuelämyksen kokemisesta on kiusannut mieltäni jo pidempään. Kun pohjoisten rinnekeskuksissa ja luontopoluilla järjestettävä NUTS-konsepti nousi vuosi vuodelta paremmin tietoisuuteeni, päätin jo viime vuonna laittaa ilmon sisään Karhunkierroksen 55 kilometrille. Tuolloin korona iski suunnitelmistani ilmat pihalle, ja päädyin siirtämään ilmoittautumistani vuodella. Karhunkierroksen taas lähestyessä totesin sekä kuntoni huonoksi että kiireiden painavan päälle, ja ilmo tuli ex-tempore siirretyä heinäkuiseen Ylläksen tapahtumaan. Sielläkään 66 km lähtö perjantaina ei olisi meiltä onnistunut, joten matkaksi valikoitui 37 kilometrin rypistys, joka sisälsi makeat nousut Ylläksen päälle sekä ylös Pirunkurua. 

Näihin juostavan radan yksityiskohtiin en kiinnittänyt sen ihmeemmin huomiota, enkä Pirunkurustakaan tiennyt mitään. Itse asiassa otin taktiikaksi sen, että urheilukello jätettiin pois ranteesta eikä ratakarttaa katsottu yhtä-kahta kertaa enempää, sillä ajattelin, että puolikuntoiselle voi olla parhaaksi se, ettei tiedä mitä tuleman pitää. :D 

Aikaisemmin pisin juoksemani matka oli puolimaraton Vaasassa sekä Jukolan viestin pitkät ankkuriosuudet, joihin niihinkään ei juuri 2,5 tuntia pidempää saatu kulumaan.

Lähdettiin liikkelle kolmistaan stressaavaan työviikon päätteeksi hirveässä kiireessä, jotta ehdittäisiin kohteeseen järkeviin aikoihin. Ajomatkaa pohjanmaan lakeuksilta kertyi se perinteinen 7-8 tuntia. Matkalla oli hankittava pakolliseksi määriteltyjä varusteita, ja tämä proseduurihan hoidettiin Iin Kärkkäisellä. Matka päättyi Hotelli Saagaan, jossa purettiin tavaraa ja valmistelin juomareppua huomista varten. En ollut koskaan ennen edes käyttänyt juomareppua juostessani, ja tämä kyseinen Vengan yksilö oli saatu suunnistuksen kausipalkintona. Tyhjensin hieman Hart Sport-urheilujuomaa rakkoon ja täytin vedellä. Muut varusteet taskuihin, ja lopputulos tuntui aika painavalta. Muutenkin valmistautuminen varusteiden puolesta oli hieman amatöörimäistä, ja päädyin juoksemaan kokomustissa - suunnistushousut ja vanha, hieman paksuhko musta tekninen t-paita. Ideaalista, kun odottamassa on hirmuhelle ja jatkuva auringonpaiste! 

Harjoittelun puolesta ajattelin, että kun matka on "vain 37 km", siitä selvitään luultavasti vanhoilla pohjilla ja vaikka sitten ryömimällä nelikontin maaliviivan ylitse. Harjoittelu edeltävinä viikkoina tapahtui kiireisen työn ehdoilla, eivätkä määrät olleet lähellekään hyvää valmistaumista tukevia. Pari viikkoa ennen tapahtumapäivää tuli esimerkiksi viikon tauko, ja alustavalla viikolla vedin vain kaksi vajaan tunnin rentoa lenkkiä. Suurin ongelma oli kuitenkin lihaskunnon puute, sillä aikaisemmin olin kovassa tikissä kiitos seuramme jatkuvien yhteistreenien, mutta kun ne jäävät omalle vastuulle, syystä tai toisesta tuntimäärät sitten laskevat kuin lehmän häntä. 

Huonosti nukutun yön jälkeen (painajaisia ja unta ehkä 4 h) siirryimme lähtöpaikalla jo hyvissä ajoin. Mukana lähtöviivalla oli siis noin 1,5 litraa juotavaa repussa, 2 + 2 geelipussia, suklaa-energiapatukka ja vaadittavat pakolliset tykötarpeet. Avaruuslakana ja sidettä tuli olla. Sen sijaan hyttysmyrkyt jätin pois, eivätkä hyttyset lopulta vaivaanneetkaan koko matkan aikana. Pakollisen mukin kävin vielä hankkimassa Jounin Kaupasta, ja tulipa siinä samalla tankattua Novelle-sokerijuomaa ja paketillinen suolakeksejä. Vähän teippiä jalkoihin, sillä 10 päivää ennen lähtöä verestin toisen kantapääni aivan täydellisesti suunnistuksen erikoispitkällä matkalla, jota varten jouduin ostamaan paikan päällä uudet kengät. Rakkolaastari ja päälle kangasteippiä. Niiden kenkien käyttäminen tässä kisassa tuntui aivan liian suurelta riskiltä, joten menin Niken "sisäpelikengillä".

Lähdössä asteita oli ehkäpä 25 celsiusta ja verrattain ahdasta. En ollut kovin tietoinen matkaan lähtijöiden määrästä ja molemmat sukupuolet olivat vahvasti edustettuina. Omanhenkistä porukkaa aivan selvästi. Pidempien matkojen kilpailijoita kuulutettiin maaliin samalla, kun porukka ryhmittyi tiiviisti banderollin alle. Pari puolituttua tuli moikattua ja otettua muutama juoksuaskel varusteita tarkistellen, mutta muuten verryttely jäi venyttelyihin.

Jäin lähdössä aika peräjoukkoihin ja alun asfalttipätkällä tuli ohiteltua paljon juoksijoita pientareen puolelta. Reitistä tietämättömänä olin alkukilometreillä yllättynyt pitkään jatkuvasta pururadasta, joka koostui enimmäkseen loivasta ylämäestä ja välillä palauttavista laskuista. Lämpötilan nousun tunsi koko ajan. Lähdin suhteellisen reippaasti matkaan mutta hoin alussa itselleni "tämä ei ole kilpailu", vaan tässä kilpaillaan itseään vastaan. Kovaa luontaista kilpailuviettiä täytyi suitsia. Siinä jutustelin erään maratoonarin kanssa spekuloiden muun muassa loppuaikaa, sopivaa taktiikkaa ja sitä, mitä pohjia on tehty matkaa varten. Tämä vanhempi kaveri katosi pian hiljakseltaan horisonttiin. Kuumuuden takia loivatkin ylämäet oli viisampaa kävellä, ja joissain 10 kilometrin nurkilla huomasin, ettei juoksu oikein kulje tasaisellakaan, vaikka siihen asti oltiin tultu erittäin hyvin ja reippaasti. Niimpä katsoin parhaaksi kävellä mahdollisimman paljon varjoissa. Loppuvaiheessa ennen huoltopistettä jouduin jo antamaan vähän periksi. 

Ensimmäinen huoltopiste 16 km kohdalla Ylläksen laskettelukeskuksessa tuli kreivin aikaan! Sijaluku tässä vaiheessa noin 150. Vaikka tunsin juoneeni paljon, olin selvästi juonut liian vähän! Muki käteen, ja vettä meni kahmalokaupalla hikisen miehen kurkusta alas. Vaadittavan juomisen määrä pääsi yllättämään, se on myönnettävä. Täytin juomarakon, napostelin suolakurkkua ja banaania. Hiki valui, mutta kylmä vesi teki uskomattoman hyvää.

Sitten vain nousuun kohti Ylläksen huippua puolitäysi kylmä vesilasi kädessä. Oli selvää, että kovin paljon aikaa ei voitettaisi juoksemalla, vaan koko matka käveltiin omaa maksimia välillä testaten, mutta toki järki päässä voimieni rajoissa. Alkumatka oli hyvälaatuista polkua, mutta kivisyyden määrä kasvoi huippua kohden, ja viimeiset sadat metrit noustiin puhdasta "pirunpeltoa" kivilohkareiden päällä tasapainoillen. Onneksi tuuli vähän viilensi sitä mukaa, mitä ylemmäksi päästiin. Maisemista en halunnut nauttia, vaan pitää keskittymisen juuri siinä hetkessä, pää jatkuvasti alas kiviä mittaillen. Tuolla tavoin matka edistyy parhaiten eikä tietoisuus jäljellä olevasta noususta rassaa mieltä. Vaikka syke huiteli aika korkealla, taitoin ylämäkeä samaa tahtia samojen henkilöiden ympäröimänä. Enpä arvannut, että tämäkin nousu oli lopuilta yksi helpoimmista sektoreista koko urakassa, ja hyvinhän se lopulta ylös tulikin. Siinä sain muutaman selän poimittua. 

Ylläksen päällä täytyi kerätä hetki itseään, enkä saanut heti jalkoja alle. Sulanut patukka suuhun ja runsaasti vettä kyytipojaksi. Tässä pari kuvaa, muuten en kännykkää vilkaissutkaan. Alkoi alamäki! Tämä oli etureisille niin rankka koettelemus, että alun kova ja hyvä vauhti muuttui rinteen juurella mielettömäksi kärsimykseksi, ja epäilin saaneeni auringonpistoksen. Veri tuntui pakenevat käsistä ja jaloista ja se korvautui mikrotärinällä. Yritin tulla rinnettä alas kiemurrellen kuin laskettelija jotta saisin vähän sivuttaispitoa, mutta sekin paljastui laihaksi lohduksi. Parisataa metriä ennen laskun loppua oli pakko pysähtyä ja nojailla polviin - huimasi ja heikotti. Järjestäjä siinä kysyi, onko kaikki kunnossa, ja muistutti juomaan paljon. Olin kyllä hyvin loppu ja porukkaa lappasi ohi kymmenittäin. Myös varpaita särki, sillä varpaat hakkasivat alamäessä vähän kengän kärkiin - tämä olikin yllättäen pahempi ongelma kuin hyvin kuosissa pysyneet kantapäät. Lopulta kuitenkin sain hoiperreltua polulle ja kuin armon lahjana vastaan tuli pieni silta, jonka alla kiemurteli taivaallinen tunturipuro! Ei kun kylmää vettä päälle, päähän, niskaan, suuhun ja joka paikkaan. Tässä hetken levähdettyäni alkoi tuntua siltä, että matka voi jatkua. 

Vaikka edelleen jouduin pätkiä kävelemään, olo normalisoitui ja sain myös juostua aivan kohtuullisia osuuksia ja pian edessä olikin toinen huoltopiste! Täällä olin varsin poissaoleva, ja kylmää vettä, cokista ja suolakurkkuja meni taas ruhtinaallisesti! Kovin montaa minuuttia ei varmasti tullut keräiltyä itseään, mutta tästä sain hyvin energiaa jatkaa matkaa juosten. Edessä oli mielestäni reitin kauneinta osaa - hienoa hyväpohjaista polkua, paljon pieniä tunturipuroja ja puhdasta kuusimetsää. Tässä kohtaa sain juosta melko yksin, mikä lisäsi hienon kokemuksen tuntua. Tämä osuus pitäisi kyllä kokea maastopyörällä!

Matka jatkui loivaan alamäkeen. Tuli pieni pirunpelto, sitten taas kaunista metsää ja lopulta soratietä, josta siirryttiin pitkospuita pitkin laajan suon yli. Tässä vaiheessa tiesin talvireissuilta täsmälleen, missä ollaan. Juosta jaksoin edelleen hyvin, mutta tämän jälkeen pitkällä tasaisella, järvenrantaa seuraavalla osuudella alkoivat jalat ilmoittaa, että tämä riittäisi yhdelle päivälle. Toki turhautti kävellä helppoja osuuksia, mutta syke nousi turhan helposti ihan perushölkätenkin, joten olosuhteiden pakosta sitten enimmäkseen käveltiin, välillä kuitenkin juoksupätkiäkin mukaan ottaen. Tässä mies sauvojen kanssa varoitteli Pirunkurusta.

Sitten kyltti osoitti vasemmalle, Pirunkuru. Enpä siihenkään kummemmin valmistautunut, vaan lähdin kapuamaan reippaahkosti astellen ensin mäntymetsää ylös, lopulta nousun jyrkentyessä noustiin taas lohkareikkoa ylös. Tässä vaiheessa reittiä poimin kaikkein eniten selkiä. Taakse jäi sauvamies ja monta juosten minut ohittanutta seuruetta. Ylhäällä syke hakkasi melkoisesti, mutta pienesti kiroillen ja henkistä kanttia testaen nousu jatkui hyvillä voimilla. Pirunkurussa oli tietenkin hirveän kuuma, koska tuuli ei sinne sopinut lainkaan. Varmaan yli 30 celsiusta! Vastan aivan ylhäällä, sata metriä ennen huippua jouduin pysähtymään ja istumaan hetkeksi sykkeen tasaamiseksi. Sitten taas hammasta purren loivempi loppupätkä Kellokkaan huipulle asti. Täällä olikin kaunista! Sammaleista, vihreää kivipeltoa silmänkantamattomiin. Siinä kävellessä geeliä naamaan ja voimat palautuivat - optimismi valtasi mielen. Kun loiva alamäki jatkui, otin jalat alle ja juoksin pitkän pätkän lähes freesinä, kuin parhaimpina suunnistuspäivinä. Pitkään menikin hyvin, kunnes jalat jälleen loppuivat! Loppumatkalla juoksin lähinnä 400 metrin pätkiä ja kävelin taas 1-2 minuuttia itseäni keräten. Loppumatka tuntui ikuisuudelta ja se koostui loivasti laskevasta, välillä toki nousevastakin kauniista perusmäntymetsästä, jossa kyllä normaalisti olisi tullut lasketeltua todella kovaa! Vain ei nyt, riittämätön peruskunto ja lihaskunto näkyivät, ja jalat kieltäytyivät toimimasta. 

Lopussa päätinkin vain nauttia matkanteosta ja antaa itselleni kunnolla siimaa. Välillä otin silmätikuiksi kanssajuoksijoita, jotka halusin päihittää, ja liimauduin perään juoksemaan joksikin aikaa, kunnes oli taas aika luovuttaa tai he itse luovuttivat. Niin toki toimivat monet muutkin. Puolet käveli, puolet juoksivat pieniä pätkiä. Parhaathan olivat menneet menojaan jo aikapäiviä sitten. Lopussa oli tasaista, vähän sorapohjaista kunto-/pyöräilypolkua ja mökkialueita, kunnes päästiin taas asfaltille, ja saatoin päätellä maalin olevan korkeintaa parin kilometrin päässä. Itse reitillä oli huonosti matkamerkintöjä, ja jäljellä oleva matka olikin suurilta osin mysteeri. Eräs mies tarjoutui kertomaan, mutta pyysin, että en halua tietää! :D 

Kannustus oli vahvaa koko matkan ajan! Poronkellot soivat ja verbaalinen kannustus edusti pohjoista avoimuutta. Tämä palautti vähän uskoa ihmislajiin! 

Maalisuoralla aloitin kovan spurtin maalibanderollin nähtyäni ja sain poimittua vielä pari sijaa. Päätin, ettei tämä yksi kanssamatkannut emäntä ainakaan minua voita, mutta hänhän olikin 100 kilometrin matkalla! Kovan loppukirin jälkeen sain kuulla nimeni kuulutettavan ja - WHAM! Loppuaika noin 5 tuntia 40 minuuttia, mikä oli yllättävän kauan, sikäli kun en tiennyt tilannetta missään vaiheessa. Hoipertelevana maalialueella katse alkoi etsiä jotain juotavaa, ja saihan sitä kaivettua mukin esiin. Vesi oli nimittäin loppunut 3 kilometriä ennen maalia. Menin makuulle mainosaidan taakse, ja huolestuneet järjestäjät kävivät puolestani hakemassa kylmää vettä. Siinä meni vartti vain maatessa itseäni keräillessä, kunnes jaksoin raahautua ruokateltalle. Siellähän tarjoiltiin perunakanaa keittomuodossa ja siinä muutaman kanssajuoksijan kanssa turistessa tunsin etäisesti palautumisen olevan sittenkin mahdollista! 

Summa summarum! Hieno kokemus, ja varmasti sopiva matka näin ensikertalaiselle. Vaikka selostus varmaan kuulostaa ylidramaattiselta, niin sitkeähän minä olen kuin karrelle poltettu rautakanki. Missään vaiheessa en epäillyt, etteikö maali vielä näkyisi. Myös Niken halvat ja kevyet kengät olivat ihan hyvä valinta reissulle, sillä ne olivat pitkään sisäänajetut. Helle ei pelannut pussiini, sillä hikoilen normaalistikin kovasti. Toisia se ei näytännyt haittaavan lainkaan, mutta meitähän on moneen junaan. Epäilemättä kunnolla valmistautuneet niittivät nyt tulosta. Niinhän se kestävyysurheilussa aina menee. Nyt viisaampana tiedän, mihin kannattaa seuraavaksi lähteä ja varustekassikin on valmiina ihan viimeistä myöten. Täytyy vain oikeasti valmistautua, toisin sanoen treenata laadukkaammin. Katsotaan, milloin on ensimmäisen 100 km vuoro!

Vuosi 2020 nippuun ja kohti uutta

Mitä tästä vuodesta voi sanoa mitä ei ole vielä sanottu? No, enhän ole kuluvana vuotena kirjoittanut juuri mitään, joten sanottavaa on paljonkin. 

Onneksi korona ei ole näkynyt taloudessani juuri mitenkään, mutta saattaahan se toki näkyä myöhemmin. Helpostusta onkin tuonut se, että töitä ja tekemistä muutenkin on kyllä riittänyt. Luojan kiitos siitä.

Urheilusta tuskin jaksan edes mainita. Mainitsen mielelläni toki sen, että olen ollut timanttisimmassa juoksukunnossa pitkään aikaan, paremmassa kuin ehkä koskaan. Todisteena menestystä paikallisten kinkkurastien pisimmällä radalla! Kun syyskaudella ehdittiin kuitenkin pistää seuran treeneissä lihaskuntoa kovempaan tikkiin, näkyy se myös juoksuradalla. On tuntunut hienolta olla tiukkaa lihasta tyvestä latvaan! Toki SM-kisojen paskominen harmittaa, mutta olivat nekin kuitenkin kokemuksena mukavat sekä se, että ne pystyttiin ylipäänsä järjestämään. 

Nythän kaikki seuratoiminta on taas kokoontumisrajoitusten vuoksi jäädytetty. 

Etsin suunnistukseen erilaista näkökulmaa ja pyrin löytämään toimivia suunnistustekniikoita. Punainen lanka on ollut paremmin näpeissä. Nälkää tuntuu olevan ensi kaudellekin, vaikka usein pelkkä lajin ajattelu ahdistaa. Olen sen tyyppinen kaveri joka nauttii siitä, kun saa unohtaa itselleenkin rakkaan asian totaalisesti muutamaksi kuukaudeksi, ja sitten löytää sen uudestaan. 

Samaten olen löytänyt uudestaan - hieman pidemmän ajan jälkeen - LP-levyt. Ostin kaverilta halvan soittimen ja olen hamstrannut suosikki-LP:tä muutaman kappaleen, joita puolestaan on ihana kuunnella Klipsch The Three -kaiuttimesta, jota olen kai täällä kehunut aikaisemminkin. Pesee mennen tullen kaikki JBL:n ja muiden vastaavat kannettavat viritelmät. Ihana, moniuloittinen ja bassovoittoinen 80-luvun jytke ja tiukka korkeiden äänten erottelu - kyllä todellakin toimii! Long Play-levyjen ääni taas on niin elävää ja akustista, jotenkin lähelle tunkevaa ja intiimiä, vaikkei teknisesti tuotantoarvoina pärjäisikään nykyhifille. Sen olen heti huomannut, että itse levyn laatu ja alkuperäinen tuotantojälki ratkaisevat todella, todella paljon. Onneksi Pontyn, Genesiksen, Shaktin ja muiden levyt ovat tässä suhteessa tähän saakka ihan priimatyötä. Ainoastaan sokkona ostamani Spritin -76 -live on laadultaan ihan kauhea, vaikka musiikki hyvää onkin. 

Toivottavasti 2021:stä jää positiivinen polttomerkki perseposkeeni ja -mme. Sen aika näyttää. Sehän riittää kun olisi työtä ja terveyttä (ja paljon sitä tiukkaa lihasta).

Terveisin, 

Virus sotkemassa kaiken?

Korona. Mystisiä piirteitä omaava uudenlainen virus, joka tarttuu helpommin kuin vahingossa, sulkee baarit, saa käsidesipulloja ja maskipäisiä ihmisiä ilmestymään sinne tänne ja sekoittaa kaikkien elämän. Ellei koko elämää, niin ainakin matkustamisen tämä virus on lyönyt jäihin aika monelta vastuulliselta. Kaikkien tätäkin tekstiä lukevien tietoisuus asiasta on riittävää, eli en ryhdy kertaamaan sitä mitä jo tiedetään. Se on selvää, ettei raportteja ulkomaanmatkoista ole luvassa. Varmuuden vuoksi on hyvin vähän muitakaan matkaraportteja mistä kirjoittaa. 

Suunnistamista korona ei ole vähentänyt, päinvastoin. Kuntorastit olivat keväällä suosionsa huipulla ja kisoja on voitu järjestää läpi syksyn erityisjärjestelyin. Toki kaikki on ollut hyvin poikkeuksellista, mutta se on sivuasia. 

Joku lukko päänsisässä on avautunut ja suunnistamisesta on tullut helpompaa. Oli maasto mikä hyvänsä, pysyn paremmin kartalla kiinni ja olen oppinut lukemaan uudenlaisia vinkkejä metsässä. Yhteen asiaan tämä ei kuitenkaan päde: sprinttiin. Aivot eivät pysyneet mukana Salon SM-sprintissä, josta kuitenkin 19. sija tuomisina. Sekoilu oli taas aivan järkyttävää, mutta kun nyt sain sijoituksen, niin ensi kerralla voi paahtaa täysillä riskejä ottaen, ainakin sillä oletuksella, että sprinttiin vielä osallistun. Nyt pasmat sekoitti oletus hylsystä kesken matkan, jota ei kuitenkaan tullut. Olen ehdottomasti kuitenkin pitkien matkojen erityismies, joten taidan keskittyä jatkossa enemmän niihin. Aluemestaruuskisoista tänä kesänä tuomisina värisuora 1-1-1, josta viimeisin, GIF:n erikoispitkä, toi kultaa. Kisa oli helppo ja aivan mahtava kokemus, joka muistutti taas, kuinka hienoa laji voi parhaimmillaan olla. Sitä se onkin kun saa yksin taivaltaa sumuisessa multakorpimaastossa, keskittyä nauttimiseen ja tehdä ihan oman juoksunsa. Tietysti on niin, että maasto ja vaikeustaso yhdessä oman suoritustason kanssa määrittää aika pitkälle sen, millainen kokemus mistäkin kisasta muodostuu. Kaikissa on oma viehätyksensä. 

Myös SM-viestiin Pöytyän Yläneellä tuli osallistuttua, olkookin että vain kuntosarjassa SK Pohjantähden riveissä. Aloittaja keskeytti ja jatkajaa ei löytynyt, mutta maasto oli aivan upeaa koko sen 3 kilometrin verran, mitä sitä nautintoa riitti. Mielestäni meillä on myös koko suomen hienoin seuraviiri, joka oli näkyvästi esillä myös TV-lähetyksissä. Ainoastaan fontin vaihtaisin modernimpaan, jos saisin sen suunnitella uusiksi. Tykkään kyllä myös puuhastella graafisen suunnittelun parissa eritoten kun tekemisiään saa julkiseksi kaikkien nähtäville! Joten mitäpä niitä häpeämään.

Koska blogipostauksessa kannattaa keskittyä vain yhteen asiaan, en ryhdy tässä jauhamaan mistään muusta. 

Liikunnan iloa! 

Jarkko