Pyhän NUTS paketoi osaltani sen, notta jokaiselle kiertueen Lapin etapille on nyt osallistuttu. Siitä motivaatio tälle: halusin vain kokea ne kaikki. Ilmoittauduin alunperin täysmaratonille, mutta vaihdoin sitten pitkään mietittyäni matkan puolikkaaksi. En kuitenkaan halua kaatua suoraan uupumuksen syliin. Vajaata viikkoa ennen juoksin Ylivieska Trailin päämatkan 17 km, ja sekin söi ruokahalua. Siitäkin kisasta tullee diaariin raporttia.
Majoitumme erittäin hyvin Vuostimon läheisyydessä. Toki aikataululaskelmani petti ja olimme perillä varsin myöhään siten, että melkeinpä heti sai miettiä unihommia. Mukava, asuntomainen majoitus. Oli hiljaista, vain ukkosen äänet ennakoivat öistä rytinää ja sadetta.
Sadetta se pitelikin, kun autonnokka suunnattiin aamulla Pyhää kohti. Vettä tuli aika pitkään lähtövalmisteluja tehdessäkin, mutta sade kaikkosi kreivin aikaan. Sapluuna oli yksinkertainen, kaikki varusteet olivat yhdessä paikassa ja pian jo verryttelin maalialueella.
Käytin Evocin 1,5l -miniliiviä johon juuri ja juuri sai kaiken mahtumaan, mutta joka juoksussa osoittautui erittäin hienoksi kapistukseksi. Päänvaivaa aiheuttivat sauvani, joihin iski tekninen haaste vähän ennen lähtöä. Puntaroin paljon jättäisikö ne muutenkin pois, eritoten koska muilla niitä näkyi kuuluvan varustukseen hyvin harvalla. Päätös helppo, mennään ilman sauvoja. Karhunkierroksella niistä oli iso hyöty, mutta olihan matkakin pidempi. Tämä oli varmaan parempi päätös.
Lähtö kello kymmenen. Jotain tankkauksessa tai lähtövauhdissa meni epäoptimaalisesti, koska alkupätkä tuntui raskaalta. Kone ei heti herännyt. En koskaan pitänytkään aamukilpailuista. Joinko liian vähän vai liian paljon, meneekö liikaa vain liian vähän suolaa - nämäkin pitää kokea, että oppii ja tajuaa. Karhunjuomalammella kuvaaja ikuisti minut ruuvaamassa juomarakkoani. Tokaisin talkoolaisille, että päin helv. menee, mutta se oli vain oma tuntemus. Oli kivistä, mutta juoksu kulki tämän jälkeen teknisellä polulla paremmin. Reitin kauimmaisella pisteellä oli ihan hyvä fiilis. Siinä lyhyesti tankkasin syötävää, eritoten suolakurkkua, josta matka jatkui ensin tulosuuntaan ja sitten loivaan ylämäkeen tunturien päälle. Tämmöisiä uskoisin juoksevani lenkillä ylös, mutta jostain hemmetin syystä noutaja tuli tällä reissulla epäilyttävän aikaisin. Enkä lenkillä pääse koskaan mitenkään juoksemaan noin pitkiin nousuihin.
Kun ylös oli päästy oli vauhtini hyvä ja ohittelinkin porukkaa, tosin tämän jälkeen juomalampea lähestyessäni energia ei ihan tuntunut imeytyvän ja piti pariin kertaan kävellä. Viimeisellä stopilla pään vilvoitusta, vettä ja suolakurkkua ja viimeisen 4,5 km kimppuun. Tasainen hiihtolatu oli jo tuskaa, mutta viimeinen nousu itse asiassa leppoinen, jos vertailukohtana käytetään Kuusamoa tai Yllästä. Se meni taistellen, sijoituksia menettämättä. Ylhäällä pohkeet ilmoittivat alkavansa kramppaamaan, mutta siitä selvittiin juoksutekniikkaa tarkistamalla. Viimeinen kilometri laskettiin alamäkeen, paikoin kovin jyrkkäänkin. Piti vähän jarrutella, ja vaikka kuinka uskoinkin rullaamisen olevan suurin vahvuuteni, rinne oli siihen jyrkkää. Sitä tosiaankin kesti aikansa, mutta kieltä purren maaliin. Aivan lopussa, kun ryntäsin vielä yhdestä selästä ohitse, kramppasivat jalat lopullisesti aivan maalisuoralla ja maalivaatteen jälkeen. Kesti aikansa venytellä, että kykenin edes nousemaan ylös.
Vaikka parempaan on varmasti rahkeita, oli tulos aivan hyvä; jonkin verran alle kolmen tunnin. Sitä niittää, mitä kylvää.
Jonkintyyppinen heikotus kesti parin tunnin ajan, mutta illalla olin jo valmiina kipuamaan Luostolle. Palautuminen oli supernopeaa. Vaikuttaa siltä, että Pyhä-Luostolle pitäisi tulla pyöräilemään. Lihasvoimin.
-J-
No comments:
Post a Comment