NUTS Pyhä 21.8

Pyhän NUTS paketoi osaltani sen, notta jokaiselle kiertueen Lapin etapille on nyt osallistuttu. Siitä motivaatio tälle: halusin vain kokea ne kaikki. Ilmoittauduin alunperin täysmaratonille, mutta vaihdoin sitten pitkään mietittyäni matkan puolikkaaksi. En kuitenkaan halua kaatua suoraan uupumuksen syliin. Vajaata viikkoa ennen juoksin Ylivieska Trailin päämatkan 17 km, ja sekin söi ruokahalua. Siitäkin kisasta tullee diaariin raporttia.

Majoitumme erittäin hyvin Vuostimon läheisyydessä. Toki aikataululaskelmani petti ja olimme perillä varsin myöhään siten, että melkeinpä heti sai miettiä unihommia. Mukava, asuntomainen majoitus. Oli hiljaista, vain ukkosen äänet ennakoivat öistä rytinää ja sadetta.

Sadetta se pitelikin, kun autonnokka suunnattiin aamulla Pyhää kohti. Vettä tuli aika pitkään lähtövalmisteluja tehdessäkin, mutta sade kaikkosi kreivin aikaan. Sapluuna oli yksinkertainen, kaikki varusteet olivat yhdessä paikassa ja pian jo verryttelin maalialueella.

Käytin Evocin 1,5l -miniliiviä johon juuri ja juuri sai kaiken mahtumaan, mutta joka juoksussa osoittautui erittäin hienoksi kapistukseksi. Päänvaivaa aiheuttivat sauvani, joihin iski tekninen haaste vähän ennen lähtöä. Puntaroin paljon jättäisikö ne muutenkin pois, eritoten koska muilla niitä näkyi kuuluvan varustukseen hyvin harvalla. Päätös helppo, mennään ilman sauvoja. Karhunkierroksella niistä oli iso hyöty, mutta olihan matkakin pidempi. Tämä oli varmaan parempi päätös.

Lähtö kello kymmenen. Jotain tankkauksessa tai lähtövauhdissa meni epäoptimaalisesti, koska alkupätkä tuntui raskaalta. Kone ei heti herännyt. En koskaan pitänytkään aamukilpailuista. Joinko liian vähän vai liian paljon, meneekö liikaa vain liian vähän suolaa - nämäkin pitää kokea, että oppii ja tajuaa. Karhunjuomalammella kuvaaja ikuisti minut ruuvaamassa juomarakkoani. Tokaisin talkoolaisille, että päin helv. menee, mutta se oli vain oma tuntemus. Oli kivistä, mutta juoksu kulki tämän jälkeen teknisellä polulla paremmin. Reitin kauimmaisella pisteellä oli ihan hyvä fiilis. Siinä lyhyesti tankkasin syötävää, eritoten suolakurkkua, josta matka jatkui ensin tulosuuntaan ja sitten loivaan ylämäkeen tunturien päälle. Tämmöisiä uskoisin juoksevani lenkillä ylös, mutta jostain hemmetin syystä noutaja tuli tällä reissulla epäilyttävän aikaisin. Enkä lenkillä pääse koskaan mitenkään juoksemaan noin pitkiin nousuihin.

Kun ylös oli päästy oli vauhtini hyvä ja ohittelinkin porukkaa, tosin tämän jälkeen juomalampea lähestyessäni energia ei ihan tuntunut imeytyvän ja piti pariin kertaan kävellä. Viimeisellä stopilla pään vilvoitusta, vettä ja suolakurkkua ja viimeisen 4,5 km kimppuun. Tasainen hiihtolatu oli jo tuskaa, mutta viimeinen nousu itse asiassa leppoinen, jos vertailukohtana käytetään Kuusamoa tai Yllästä. Se meni taistellen, sijoituksia menettämättä. Ylhäällä pohkeet ilmoittivat alkavansa kramppaamaan, mutta siitä selvittiin juoksutekniikkaa tarkistamalla. Viimeinen kilometri laskettiin alamäkeen, paikoin kovin jyrkkäänkin. Piti vähän jarrutella, ja vaikka kuinka uskoinkin rullaamisen olevan suurin vahvuuteni, rinne oli siihen jyrkkää. Sitä tosiaankin kesti aikansa, mutta kieltä purren maaliin. Aivan lopussa, kun ryntäsin vielä yhdestä selästä ohitse, kramppasivat jalat lopullisesti aivan maalisuoralla ja maalivaatteen jälkeen. Kesti aikansa venytellä, että kykenin edes nousemaan ylös.

Vaikka parempaan on varmasti rahkeita, oli tulos aivan hyvä; jonkin verran alle kolmen tunnin. Sitä niittää, mitä kylvää.

Jonkintyyppinen heikotus kesti parin tunnin ajan, mutta illalla olin jo valmiina kipuamaan Luostolle. Palautuminen oli supernopeaa. Vaikuttaa siltä, että Pyhä-Luostolle pitäisi tulla pyöräilemään. Lihasvoimin.

-J-

NUTS Karhunkierros 2023

Kolmas NUTS-juoksuni, Karhunkierros, oli vuorossa lämpiminä toukokuun viimeisinä päivinä. Yhdestä asiasta ei oikein jäänyt epäselvyyttä: oli päästävä kokemaan jokaisen NUTSin reittejä. Kuusamon juoksuhan on se, joka kerää kaikista polkujuoksuista selkeästi eniten osanottajia. 

Matkavaihtoehtoja en oikein puntaroinut, vaan otin intuition varaisesti "sen tavismatkan, 55km". Viime vuonna totesin että jos tulosta hakee, niin sitä ei tule todella pitkiltä matkoilta. Se mikä kuitenkin kiinnostaa on maratonia pidemmät matkat. Sellaiset, jotka henkivät itsensä haastamista ja pitkää kärsimyksen taipaletta luonnossa.

Olin matkassa yksin. Lähdin aamutuimaan ja matkalla jouduin hoitamaan joitain työasioita, joka vei vähän huomioita pois polkujuoksun ajattelemisesta. Hieman ennen Kuusamoa ripotteli jopa räntää, ja olipa kilpailuunkin ennustettu kylmää yötä. Sitä vähän turhaakin kelailin etukäteen päässäni. Kuusamossa en ollut käynyt pitkiin, pitkiin aikoihin. Kaupan kautta majoitustani etsimään, joka löytyikin pitkän soratien päästä. Sain mukavan kerrosmajoituksen reitin huoltopisteen läheisyydestä.

Rukalla jouduin hoitamaan vähän varusteisiin liittyviä sotkuja. En ollut miettinyt loppuun saakka kuinka kiinnittäisin sauvat juomareppuuni joten kiersin katselemassa, josko probleemaan löytyisi ratkaisua. Ei löytynyt, mutta keksin lopulta tiputtaa ne juomarepputilaan. Tällä toimenpiteellä ei ollut repun repeytymistä ihmeellisempää seurausta, mutta onneksi sekin tapahtui vasta lähempänä maalia.

Bussilla aikataulussa matkalla lähtöpaikalle. Ulos astuessa sadepilvi pyyhkäisi ylitse ja lähtö tapahtui vähän viileissä olosuhteissa. Siinäpä ei ehtinyt kissaa sanoa kun jo huomasin viipottavani jonkun syvemmän tason polkujuoksijan peesissä, toki itselleni hyvin sopivaa vauhtia. Maisema koostui parista joen ylityksestä ja kauniista joenvarresta, jonka toisella puolella kohosi (melkein) kaikkien tuntemaa jylhää vaaraa. Kolmikko jossa juoksin jaksoi painaa yhdessä vähintään 10 km ensimmäisen pitkän nousun juurelle, jossa jouduin antamaan vähän siimaa. Koitin muistaa suolata itseäni, olinhan ostanut kokonaisen purkin sivutaskuuni, mutta matkaan lähti myös 6 geelipussia ja sokeripastilleja. Käytin niitä siten, että loppumatkallekin jäisi jotain, eikä aina kävisi ne perinteiset kylmät.

Kisan ensimmäinen huolto oli Basecamp Oulangassa, eikä loppumatkasta kyseiseen kohteeseen jäänyt mieleen mitään erityisempiä muistoja, mutta toisaalta muistiin jäi kyllä joenvartta tikkaaminen erinäköisessä seurassa, muutamat tiukat porrasnousut ja vaihteleva määrä taakse jääviä (ja harvakseltaan ohi meneviä) kanssakärsijöitä. Tuntui, että väli oli liian pitkä tällaiseen tapahtumaan eikä piste koittanut koskaan. Menihän sinne sitten kellon mukaan noin 4:40h, ja siltä se tuntuikin. Luulin myös poistuvani huollosta merkittävästi nopeammin kuin mitä tuloskorttini väitti, mutta tuli kai siinä syötyä jos jonkinlaista ja täytettyä reppua urheilujuomalla. Tässä vaiheessa oli kylmin aika yöstä ja tärisinkin vähän pysähdyttyäni. Siinä ei ole mitää erikoista, sillä vaatteet tuntuvat hyvin nopeasti kylmiltä kun ei ole enää ruumiinlämpöä pitämässä nestettä lämpimämpänä. 

Mutta ei auttanut kuin jatkaa. Lähdin mukavassa porukassa kohti seuraavaa ns. Peurangan huoltoa (?), ja ilokseni reitti paljastui merkittävästi parempikulkuiseksi kuin edellinen etappi keskimäärin. Sorastettua osuutta oli jonkin verran mutta mikä tärkeintä, kivikkoista suhteellisen vähän. Juurinen maasto ei minua sinänsä haittaa vaikka suosinkin sora-alustaa, mutta kivinen on kertakaikkisen veemäistä juosta. Tällä välillä oli hauskaa kuunnella etäältä kanssakärsijöiden keskinäisiä juttuja. Juoksu olisi voinut irrota kovempaa, mutta tyydyin välillä reippaaseen kävelyyn ja aina kun yhden porukan vauhti tuntui hidastuvan (tai luultavammin sain itse virtaa), juoksin kiinni seuraavan. Näin tapahtui aika montakin kertaa. Alkumatkalla karanneita tuli selkä edellä vastaan. Ennen huoltoa irtosi poikkeuksellisen hyvin, mikä lämmitti mieltä. Mikään lyhyenläntä ei tämäkään osuus ollut, kenties 18 km, mutta aika kului hiljaisessa yössä joutuisaan. Tätä muistelen kyllä lämmöllä. Toki siinä hetkessä oli yhä kylmää - jotkut pitkospuut olivat jäässä, mutta kenkien tuoma hiekka piti huolen pidosta. Kylmä ja yö sopivat minulle aivan loistavasti. Olen yövirkku ja viileä sääkin on todella paljon parempi kuin hiostavan kuuma keli. Nousipa se aurinkokin jossain Konttaisen harjanteen tietämillä tai vähän sen jälkeen.

Viimeinen huolto oli soratien varressa. Tämä stoppi jäi aika lyhyeksi, mitä nyt sekin kesti kauemmin kuin miltä kyseinen hetki juuri siinä tilanteessa tuntui. Oli vähän sauvojen kanssa taistelemista - sauvojen, jotka olivat suuri ilo lähes kaikkia ylämäitä kiivetessä - taisin oppia läksyni edellisvuoden Pallas-fiaskosta. Matkaa kilometrimääräisesti oli jäljellä niin vähän, että mars matkaan.

Ennen viimeisiä nousuja olin jo matkan varrella kuullut puheita, että täällä on luvassa sitten epänautinnollisen pitkiä nousuja. Olivathan ne, mutta eivät toisaalta tuntuneet yhtään ylivoimaisilta koska energiatasoni olivat yhä aivan hyvät - lussutin menemään loppuja geelejäni ja ne riittivät täsmälleen aiotusti. Ehkä ensi kerralla kokeilen ottaa mukaani vielä enemmän pussukoita. 

Nousuja oli oikean käden joka sormelle. Kilpailuvietti otti loppumatkasta vallan ja iloitsin jokaisesta taakse jääneestä selästä. Nouseminen tuntui semisti tuskaiselta mutta jaksoin hyvin, ja useimmille muille se oli tuskaisempaa. Osio sisälsi myös jyrkkiä laskupätkiä, joita useimpia pistin menemään varsin huoletta ja sain osakseni ihmettelyä. :) Hiihtokeskukseen tullessa oli edessä vielä yksi nousu ja se pisti jo ihan ääntelemään, mutta kunnialla meni. Sain vetäistyä loppukirin ja olin maalissa lauantai-aamuna noin puoli kuudelta. Maalissa ei ollut juuri ketään, mikä oli jokseenkin odotettavaa ja pääsiä oli, että sai syötävää ja kuvan todisteeksi suoritetusta nautinnosta. Tässä vaiheessa taisi paljastua myös, että reppu oli repeytynyt kyljestä auki, tästä kiitos sauvasijoittelulleni.  

Ajelin takaisin majoitukselleni ja päätin nukkua suosiolla aamupalani ylitse, sillä uni taisi tulla vasta puoli kahdeksan maissa. Heräsin päivällä buukkaamaan toista yötä ja sattumalta törmäsin pihalla seurakaveriini Tuulaan, joka oli kiskomassa omaa kolmivitostaan. Takaisin mökkiin pitkittyneille päiväunille. Kun heräsin, lähdin suoraa kyytiä takaisin kisakeskukseen seuraamaan tuttujen ja tuntemattomien maaliintuloa. Seurakaverini tuli maaliin hakiessani olutta, ja käytiin hakemassa toisetkin. Erittäin jees! 

Jalat eivät itse asiassa tuntuneet kovin pahoilta kilpailun jälkeen. Tuntuivat normaalin kisasta rähjääntyneiltä, mutta tuntemukset menivät aika nopeasti pois, mikä vähän yllätti. Kisan aikana ei myöskään sattunut - yhtä suoraa pääosumaa kelohonkaan lukuun ottamatta - mitään onnettomuuksia eikä jalkoihin jäänyt hiertymiä. Kenkinä oli Salomon Pulsarit, koko matkan päälläni La Sportivan kuoritakki ja alla loistava Odlon kerrastopaita. Näitä Odlon tuotteita kannatta oikeasti ostaa, ovat rikollisen hyviä! Luulin unohtaneeni hanskani kotiin ja ostin sellaiset paikan päältä - an absolute must.

Sen pituinen se tarina. Juttu täydentyy kuvilla kunhan jaksan niitä ladata.

-J-

NUTS Ylläs-Pallas 2022

Huomasin jättäneeni kirjoittamatta blogipäivitystä heinäkuisesta Golgatan ristinkannostani tutuissa Ylläksen maisemissa. Käytän tämän tilaisuuden korjatakseni tuon vahingon, sillä huomaan muistavani tapahtumat melkoisen hyvin. Syy kirjoittamattomuuteeni piili varmaankin kilpailun aiheuttamassa pettymyksessä. 

Viimekertainen oli ensimmäinen oikea polkujuoksuni ja se oli hyvistä hetkistään huolimatta opetus, jossa helle näytti minulle kaapin paikan. Helle ja tankkaus. Matkanahan oli tuolloin 36 km. Nyt askelta ylemmäs, eli matkaksi valikoitui 66 km. 

Reitti on mitä selkein: Hetasta tuntureiden päällä ja välissä viilotellen kohti Pallaksen Tunturikeskusta. Olin sen jo aiemmin vaeltanut ystäväni kanssa. Tästä oli kuitenkin vierähtänyt muutama vuosi niin, ettei kovin konkreettisia mielikuvia ollut, vaan lähinnä muisti maisemia sieltä täältä.

Vuokrasimme huoneiston Ylläksen hiihtokeskuksen välittömästä läheisyydestä. Itselleni varasin majapaikan muualta ensimmäiseksi yöksi, sillä varausta tehdessä en ollut katsonut turhan tarkasti milloin itse kilpailu käydään. Automatkan taitoin yksin ja ajatuksena oli, että loput perheenjäsenet seuraavat perästä yöjunalla siinä vaiheessa, kun kilpailu on jo käyty. Niinpä ensimmäisen yön rutiineihein kuului lähinnä valmistelu: pukeudutaan viisaammin kuin viimeksi, valmistellaan juomat ja geelit ja löhöillään sängyllä. Ainoa ohjelma seuraavaksi päiväksi oli ajaa lyhyt stintti Äkäslompoloon lähtöpaikalle. Vietin ensimmäisen yöni hostellissa keskellä metsää, mikä oli itse asiassa aika upea pieni majapaikka - vaikkei oikeasti pieni ollutkaan. Yhteisöllistä majoittumista ja oma pikku huone. Mukaan muuten lähti silloinen ykköspyörä - myöhemmin syksyllä tulin järkiini ja ostin Specialized Comp -19 -polkupedon, mutta vielä tälle reissulle matkaan lähti uskollinen Radon.

Kisaa varten bussi vei meidät Hettaan ja matka tuntui melko pitkältä. Sen suurempia positiivisia tai negatiivisia oloja ei ollut. Novellen sokerijuoma toimii itselleni niin hyvin, että olin edellisenä iltana täyttänyt rakkoon pari litraa kyseistä tuotetta. Mukaan lähti myös kolme geelipussia ja sokeripastilleja. Jouduin ostamaan pakollisen kuoritakin kiskurihintaan paikan päältä, sillä matkaan lähtö oli töistä johtuen kohtalaisen hektistä. 

Lähtöpaikkana oli paikallinen koululaitos ja aikaa lähtöön oli melkoisesti, joten säädin reppua ja koitin hölkkäillä ympäri koulun tiluksia satojen muiden samanhenkisten kanssa. Ajatus muiden perään lähtemisestä vahvistui lähtöä odotellessa; sallivathan säännöt 15 minuutin aikaikkunan. Lopulta lähdin matkaan yksin noin 10 minuuttia varsinaisen lähdön jälkeen. Tien varrella sainkin hyvin kannustusta ja joku jopa toppuutteli säästämään vauhdissa - kumpa olisin uskonut! Toki en tiedä, olisiko sillä ollut jotain käytännön merkitystä loppuaikaan. Liian kovaa en mielestäni lähtenyt. Peränpitäjiä tuli ohiteltua jo ensimmäisen 6 kilometrin asfalttitaipaleen aikana ja kun suunnattin metsään, oli kanssajuoksijoita jo lähes riesaksi asti. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 10 kilometrin kohdalla, eikä siihen mennessä kovin paljon korkeuseroja ollut; pieniä mäkiä toki. Sijoitus tässä kohdin jälkikäteen oli 79/410 tms. Juoksu tuntui ihan hyvältä ja silloin kun se sellaiselta tuntuu, minun on hyvin vaikea tietoisesti himmailla. Tiesin senkin, etten juokse ylivauhtia vaan ihan tavallista reipasta lenkkivauhtia. 

Huoltopisteistä kannattaa filosofiani mukaan repiä kaikki hyöty irti ja siinä tulikin tankattua vähäisessä määrin kaikkea tarjolla olevaa. Novellesta sai mukavasti energiaa. Tästä lähdettiin nousemaan ensimmäisen tunturin päälle ja siinä vaiheessa konkretisoitua sauvojen pois jättäminen - toki yksi syy on, että omani ovat aika jämäkät ja siten painavat, mutta ehkä sauvat pitää jatkossa ottaa mukaan. Kevyet tunturisirkat painavat sauvoineen ohitse. Itse 84-kiloisena on jonkin verran elopainoa raahattavaksi tunturien päälle, vaikka kaikki siitä onkin tiukkaa lihasta.

Tunturia noustessa alkoi sataa ja kuoritakkiostos osoitti hyödyllisyytensä. Takki osoittautui vieläpä erittäin hyväksi (La Sportiva). Pidän sitä yhä riistohintaisena, mutta tuollahan pärjää vuosikausia. Kylmyys tuntui jäsenissä, mutta takin päälle kiskottuani sattui vielä tasaista pätkää, jolloin sain juostua selkiä taakseni. Tätä seurasi vielä pieni nousu, jonka jälkeen pääsin kunnolla irti. Minusta tuntui, että nostin sijoitustani huomattavasti enemmän kuin mitä tulospalvelu väitti. Pitkä loiva alamäki antoi mahdollisuuden lasketella kovaa pitkillä jaloillani, ja minähän laskettelin! Mutta kun mennään alas, on satavarmasti tultava myös ylös. Alamäessä hankittu etu menetettiin. Tästä siirryttiin suhteellisen nopeasti tunturikoivu-alueelle suht tiheään metsään, jossa oli tarjolla paljon teknistä polkua. Jo tässä vaiheessa alkoi tuntua hieman työläältä, sillä polut ovat näillä main todella juurakkoisia. Sain porukkaa kiinni ja jokunen taisi livahtaa ohikin tällä pitkällä metsäpätkällä - kunnes yhtäkkiä oltiinkin jo toisella ja viimeisellä huoltopisteellä.

Tässä vaiheessa matkaa taisi olla takana noin puolet - 33 km - ja kieltämättä se tuntui jaloissa ja vähän selässäkin. Sijoitus taisi olla 101./410 (tms.). Söin varmaan hieman liikaa ja annoin itselleni siimaa istumalla puolukanvarsissa muutaman minuutin, mikä tuntui euforiselta ja erittäin tarpeelliselta. Runsaan tankkauksen jälkeen juoksu ei lähtenytkään kulkemaan enää yhtään. Alun asfalttipätkä oli säälittävää köpöttämistä ja pahimmat hetket osuivat sitä seuranneisiin hiekkamäkiin. Mies ei voi tehdä enempää kuin mitä mies tekee. 

Loppumatkan mukavimmat hetket olivat rupatteluseurassa, viime reissulta tutuissa erämökeissä maisemineen ja tauoissa, joissa täytin rakkoa suoraan tunturipuroista. Ne sentään jäävät positiivisna asioina mieleen. Itikoita oli seurana melkoisesti aina kun viitsin pysähtyä, mutta itseäni ne eivät haitanneet yhtään, toisin kuin monia kanssajuoksijoita, jotka lainailivat Offia epätoivon kiilto silmissään. Minulla ei mitään sellaisia ollut - riitti että välillä vähän pyyhkäisi kaljua.

Loppumatka tuntui loputtomalta - tässä vaiheessa kannattaa paljastaa, että tiesin akun loppuvan urheilukellostani hyvän matkaa ennen maalia, joten en oikeastaan tiennyt, paljonko matkaa on jäljellä. En halunnutkaan tietää. Huomasin myös muistavani viimeiset nousut ja laskut virheellisesti, ja matka tuntui huomattavasti pidemmältä kuin tähän saakka kuljettu eepos. Lopussa energiat yksinkertaisesti loppuivat, vaikka vedin hieman sokeria, suolaa ja loppuja geelejä - ne eivät riittäneet mihinkään. Ensi kerralla otan kunnon pussin mukaan. Onneksi joku ohikulkija antoi pussillisen vauhtikarkkeja, kun varmaan huomasi, että hoipertelen viimeisiä tunturinpätkiä ylös. Sillä oikeasti jaksoin vetää loppukirin. Maasto oli vähän kivisempää - tai sanotaanko, että kivistä osuutta oli enemmän kun mitä muistin. Aika kultaa - ja täten myös väärentää - muistot.

Olin menettänyt yli sata sijaa ja minua tsemppasivat ainoastaan takaa ja edestä kuuluvien seurueiden äänet. Tein kaikkeni ettei yksikään takana oleva porukka saisi minua kiinni ja yritin puolestani pysyä myös edellä menevien tahdissa. Sekin oli melkoisen tuskaista, sillä siinä vaiheessa voimat olivat aika loppu ja tasaisetkin piti enimmäkseen kävellä, tämä tosin johtui kivikkoisuudesta. Viimeinen alamäki Pallakselle tarjosi mahdollisuuden loppukiriin ja sain vielä muutamia selkiä ohiteltua. Aplodit ja kuulutus maalissa saivat vielä mukavan sykäyksen aikaan sisimmässäni. Aika oli surkea - kaiketi 10h 40min - mutta on totta, että maaliin pääsy on oikeasti jonkinlainen saavutus itsessään. Pyysin jotakuta ottamaan pari kuvaa maaliintulotaulu sylissäni. Isolla teltalla oli aika vähän väkeä ja kanakeitto maistui. Siitä muistaakseni läksinkin tunturikeskukseen oluelle ja jonottamaan vessoihin. Bussista katsoin kun 100 kilometrin puurtajat lähtivät matkaan. Tuo osa reitistä jäi vielä kutkuttamaan mieltäni - ehkä se on koettava, ennen kuin Ylläkselle voi sanoa lopulliset heipat! Siihen rataan sisältyy pitkä matka itselleni neitseellistä metsäpolkua mutta myös yhtenäinen loppuosuus viimevuotisen spurtin kanssa, mikä tarkoittaa Ylläksen ja Pirunkurin päälle nousemista. 

Positiivista: en kaatunut kertaakaan ja maaliintulo on aina yhtä mukavaa. Voi todeta, että tuli tehtyä tuokin.

Tätä kirjottaessani olen jo aikeissa lähteä Karhunkierroksen vastaavalle matkalle, joten raporttia sieltä kuvineen on luvassa sitten aikanaan. Siellähän on väkeä vielä huomattavasti enemmän kuin Ylläksellä. Jospa sitä viisastuisi ja kolmas kerta sanoisi toden.

-J-