Kolmas NUTS-juoksuni, Karhunkierros, oli vuorossa lämpiminä toukokuun viimeisinä päivinä. Yhdestä asiasta ei oikein jäänyt epäselvyyttä: oli päästävä kokemaan jokaisen NUTSin reittejä. Kuusamon juoksuhan on se, joka kerää kaikista polkujuoksuista selkeästi eniten osanottajia.
Matkavaihtoehtoja en oikein puntaroinut, vaan otin intuition varaisesti "sen tavismatkan, 55km". Viime vuonna totesin että jos tulosta hakee, niin sitä ei tule todella pitkiltä matkoilta. Se mikä kuitenkin kiinnostaa on maratonia pidemmät matkat. Sellaiset, jotka henkivät itsensä haastamista ja pitkää kärsimyksen taipaletta luonnossa.
Olin matkassa yksin. Lähdin aamutuimaan ja matkalla jouduin hoitamaan joitain työasioita, joka vei vähän huomioita pois polkujuoksun ajattelemisesta. Hieman ennen Kuusamoa ripotteli jopa räntää, ja olipa kilpailuunkin ennustettu kylmää yötä. Sitä vähän turhaakin kelailin etukäteen päässäni. Kuusamossa en ollut käynyt pitkiin, pitkiin aikoihin. Kaupan kautta majoitustani etsimään, joka löytyikin pitkän soratien päästä. Sain mukavan kerrosmajoituksen reitin huoltopisteen läheisyydestä.
Rukalla jouduin hoitamaan vähän varusteisiin liittyviä sotkuja. En ollut miettinyt loppuun saakka kuinka kiinnittäisin sauvat juomareppuuni joten kiersin katselemassa, josko probleemaan löytyisi ratkaisua. Ei löytynyt, mutta keksin lopulta tiputtaa ne juomarepputilaan. Tällä toimenpiteellä ei ollut repun repeytymistä ihmeellisempää seurausta, mutta onneksi sekin tapahtui vasta lähempänä maalia.
Bussilla aikataulussa matkalla lähtöpaikalle. Ulos astuessa sadepilvi pyyhkäisi ylitse ja lähtö tapahtui vähän viileissä olosuhteissa. Siinäpä ei ehtinyt kissaa sanoa kun jo huomasin viipottavani jonkun syvemmän tason polkujuoksijan peesissä, toki itselleni hyvin sopivaa vauhtia. Maisema koostui parista joen ylityksestä ja kauniista joenvarresta, jonka toisella puolella kohosi (melkein) kaikkien tuntemaa jylhää vaaraa. Kolmikko jossa juoksin jaksoi painaa yhdessä vähintään 10 km ensimmäisen pitkän nousun juurelle, jossa jouduin antamaan vähän siimaa. Koitin muistaa suolata itseäni, olinhan ostanut kokonaisen purkin sivutaskuuni, mutta matkaan lähti myös 6 geelipussia ja sokeripastilleja. Käytin niitä siten, että loppumatkallekin jäisi jotain, eikä aina kävisi ne perinteiset kylmät.
Kisan ensimmäinen huolto oli Basecamp Oulangassa, eikä loppumatkasta kyseiseen kohteeseen jäänyt mieleen mitään erityisempiä muistoja, mutta toisaalta muistiin jäi kyllä joenvartta tikkaaminen erinäköisessä seurassa, muutamat tiukat porrasnousut ja vaihteleva määrä taakse jääviä (ja harvakseltaan ohi meneviä) kanssakärsijöitä. Tuntui, että väli oli liian pitkä tällaiseen tapahtumaan eikä piste koittanut koskaan. Menihän sinne sitten kellon mukaan noin 4:40h, ja siltä se tuntuikin. Luulin myös poistuvani huollosta merkittävästi nopeammin kuin mitä tuloskorttini väitti, mutta tuli kai siinä syötyä jos jonkinlaista ja täytettyä reppua urheilujuomalla. Tässä vaiheessa oli kylmin aika yöstä ja tärisinkin vähän pysähdyttyäni. Siinä ei ole mitää erikoista, sillä vaatteet tuntuvat hyvin nopeasti kylmiltä kun ei ole enää ruumiinlämpöä pitämässä nestettä lämpimämpänä.
Mutta ei auttanut kuin jatkaa. Lähdin mukavassa porukassa kohti seuraavaa ns. Peurangan huoltoa (?), ja ilokseni reitti paljastui merkittävästi parempikulkuiseksi kuin edellinen etappi keskimäärin. Sorastettua osuutta oli jonkin verran mutta mikä tärkeintä, kivikkoista suhteellisen vähän. Juurinen maasto ei minua sinänsä haittaa vaikka suosinkin sora-alustaa, mutta kivinen on kertakaikkisen veemäistä juosta. Tällä välillä oli hauskaa kuunnella etäältä kanssakärsijöiden keskinäisiä juttuja. Juoksu olisi voinut irrota kovempaa, mutta tyydyin välillä reippaaseen kävelyyn ja aina kun yhden porukan vauhti tuntui hidastuvan (tai luultavammin sain itse virtaa), juoksin kiinni seuraavan. Näin tapahtui aika montakin kertaa. Alkumatkalla karanneita tuli selkä edellä vastaan. Ennen huoltoa irtosi poikkeuksellisen hyvin, mikä lämmitti mieltä. Mikään lyhyenläntä ei tämäkään osuus ollut, kenties 18 km, mutta aika kului hiljaisessa yössä joutuisaan. Tätä muistelen kyllä lämmöllä. Toki siinä hetkessä oli yhä kylmää - jotkut pitkospuut olivat jäässä, mutta kenkien tuoma hiekka piti huolen pidosta. Kylmä ja yö sopivat minulle aivan loistavasti. Olen yövirkku ja viileä sääkin on todella paljon parempi kuin hiostavan kuuma keli. Nousipa se aurinkokin jossain Konttaisen harjanteen tietämillä tai vähän sen jälkeen.
Viimeinen huolto oli soratien varressa. Tämä stoppi jäi aika lyhyeksi, mitä nyt sekin kesti kauemmin kuin miltä kyseinen hetki juuri siinä tilanteessa tuntui. Oli vähän sauvojen kanssa taistelemista - sauvojen, jotka olivat suuri ilo lähes kaikkia ylämäitä kiivetessä - taisin oppia läksyni edellisvuoden Pallas-fiaskosta. Matkaa kilometrimääräisesti oli jäljellä niin vähän, että mars matkaan.
Ennen viimeisiä nousuja olin jo matkan varrella kuullut puheita, että täällä on luvassa sitten epänautinnollisen pitkiä nousuja. Olivathan ne, mutta eivät toisaalta tuntuneet yhtään ylivoimaisilta koska energiatasoni olivat yhä aivan hyvät - lussutin menemään loppuja geelejäni ja ne riittivät täsmälleen aiotusti. Ehkä ensi kerralla kokeilen ottaa mukaani vielä enemmän pussukoita.
Nousuja oli oikean käden joka sormelle. Kilpailuvietti otti loppumatkasta vallan ja iloitsin jokaisesta taakse jääneestä selästä. Nouseminen tuntui semisti tuskaiselta mutta jaksoin hyvin, ja useimmille muille se oli tuskaisempaa. Osio sisälsi myös jyrkkiä laskupätkiä, joita useimpia pistin menemään varsin huoletta ja sain osakseni ihmettelyä. :) Hiihtokeskukseen tullessa oli edessä vielä yksi nousu ja se pisti jo ihan ääntelemään, mutta kunnialla meni. Sain vetäistyä loppukirin ja olin maalissa lauantai-aamuna noin puoli kuudelta. Maalissa ei ollut juuri ketään, mikä oli jokseenkin odotettavaa ja pääsiä oli, että sai syötävää ja kuvan todisteeksi suoritetusta nautinnosta. Tässä vaiheessa taisi paljastua myös, että reppu oli repeytynyt kyljestä auki, tästä kiitos sauvasijoittelulleni.
Ajelin takaisin majoitukselleni ja päätin nukkua suosiolla aamupalani ylitse, sillä uni taisi tulla vasta puoli kahdeksan maissa. Heräsin päivällä buukkaamaan toista yötä ja sattumalta törmäsin pihalla seurakaveriini Tuulaan, joka oli kiskomassa omaa kolmivitostaan. Takaisin mökkiin pitkittyneille päiväunille. Kun heräsin, lähdin suoraa kyytiä takaisin kisakeskukseen seuraamaan tuttujen ja tuntemattomien maaliintuloa. Seurakaverini tuli maaliin hakiessani olutta, ja käytiin hakemassa toisetkin. Erittäin jees!
Jalat eivät itse asiassa tuntuneet kovin pahoilta kilpailun jälkeen. Tuntuivat normaalin kisasta rähjääntyneiltä, mutta tuntemukset menivät aika nopeasti pois, mikä vähän yllätti. Kisan aikana ei myöskään sattunut - yhtä suoraa pääosumaa kelohonkaan lukuun ottamatta - mitään onnettomuuksia eikä jalkoihin jäänyt hiertymiä. Kenkinä oli Salomon Pulsarit, koko matkan päälläni La Sportivan kuoritakki ja alla loistava Odlon kerrastopaita. Näitä Odlon tuotteita kannatta oikeasti ostaa, ovat rikollisen hyviä! Luulin unohtaneeni hanskani kotiin ja ostin sellaiset paikan päältä - an absolute must.
Sen pituinen se tarina. Juttu täydentyy kuvilla kunhan jaksan niitä ladata.
-J-
