Ajatus pohjoisen polkujuoksuelämyksen kokemisesta on kiusannut mieltäni jo pidempään. Kun pohjoisten rinnekeskuksissa ja luontopoluilla järjestettävä NUTS-konsepti nousi vuosi vuodelta paremmin tietoisuuteeni, päätin jo viime vuonna laittaa ilmon sisään Karhunkierroksen 55 kilometrille. Tuolloin korona iski suunnitelmistani ilmat pihalle, ja päädyin siirtämään ilmoittautumistani vuodella. Karhunkierroksen taas lähestyessä totesin sekä kuntoni huonoksi että kiireiden painavan päälle, ja ilmo tuli ex-tempore siirretyä heinäkuiseen Ylläksen tapahtumaan. Sielläkään 66 km lähtö perjantaina ei olisi meiltä onnistunut, joten matkaksi valikoitui 37 kilometrin rypistys, joka sisälsi makeat nousut Ylläksen päälle sekä ylös Pirunkurua.
Näihin juostavan radan yksityiskohtiin en kiinnittänyt sen ihmeemmin huomiota, enkä Pirunkurustakaan tiennyt mitään. Itse asiassa otin taktiikaksi sen, että urheilukello jätettiin pois ranteesta eikä ratakarttaa katsottu yhtä-kahta kertaa enempää, sillä ajattelin, että puolikuntoiselle voi olla parhaaksi se, ettei tiedä mitä tuleman pitää. :D
Aikaisemmin pisin juoksemani matka oli puolimaraton Vaasassa sekä Jukolan viestin pitkät ankkuriosuudet, joihin niihinkään ei juuri 2,5 tuntia pidempää saatu kulumaan.
Lähdettiin liikkelle kolmistaan stressaavaan työviikon päätteeksi hirveässä kiireessä, jotta ehdittäisiin kohteeseen järkeviin aikoihin. Ajomatkaa pohjanmaan lakeuksilta kertyi se perinteinen 7-8 tuntia. Matkalla oli hankittava pakolliseksi määriteltyjä varusteita, ja tämä proseduurihan hoidettiin Iin Kärkkäisellä. Matka päättyi Hotelli Saagaan, jossa purettiin tavaraa ja valmistelin juomareppua huomista varten. En ollut koskaan ennen edes käyttänyt juomareppua juostessani, ja tämä kyseinen Vengan yksilö oli saatu suunnistuksen kausipalkintona. Tyhjensin hieman Hart Sport-urheilujuomaa rakkoon ja täytin vedellä. Muut varusteet taskuihin, ja lopputulos tuntui aika painavalta. Muutenkin valmistautuminen varusteiden puolesta oli hieman amatöörimäistä, ja päädyin juoksemaan kokomustissa - suunnistushousut ja vanha, hieman paksuhko musta tekninen t-paita. Ideaalista, kun odottamassa on hirmuhelle ja jatkuva auringonpaiste!
Harjoittelun puolesta ajattelin, että kun matka on "vain 37 km", siitä selvitään luultavasti vanhoilla pohjilla ja vaikka sitten ryömimällä nelikontin maaliviivan ylitse. Harjoittelu edeltävinä viikkoina tapahtui kiireisen työn ehdoilla, eivätkä määrät olleet lähellekään hyvää valmistaumista tukevia. Pari viikkoa ennen tapahtumapäivää tuli esimerkiksi viikon tauko, ja alustavalla viikolla vedin vain kaksi vajaan tunnin rentoa lenkkiä. Suurin ongelma oli kuitenkin lihaskunnon puute, sillä aikaisemmin olin kovassa tikissä kiitos seuramme jatkuvien yhteistreenien, mutta kun ne jäävät omalle vastuulle, syystä tai toisesta tuntimäärät sitten laskevat kuin lehmän häntä.
Huonosti nukutun yön jälkeen (painajaisia ja unta ehkä 4 h) siirryimme lähtöpaikalla jo hyvissä ajoin. Mukana lähtöviivalla oli siis noin 1,5 litraa juotavaa repussa, 2 + 2 geelipussia, suklaa-energiapatukka ja vaadittavat pakolliset tykötarpeet. Avaruuslakana ja sidettä tuli olla. Sen sijaan hyttysmyrkyt jätin pois, eivätkä hyttyset lopulta vaivaanneetkaan koko matkan aikana. Pakollisen mukin kävin vielä hankkimassa Jounin Kaupasta, ja tulipa siinä samalla tankattua Novelle-sokerijuomaa ja paketillinen suolakeksejä. Vähän teippiä jalkoihin, sillä 10 päivää ennen lähtöä verestin toisen kantapääni aivan täydellisesti suunnistuksen erikoispitkällä matkalla, jota varten jouduin ostamaan paikan päällä uudet kengät. Rakkolaastari ja päälle kangasteippiä. Niiden kenkien käyttäminen tässä kisassa tuntui aivan liian suurelta riskiltä, joten menin Niken "sisäpelikengillä".
Lähdössä asteita oli ehkäpä 25 celsiusta ja verrattain ahdasta. En ollut kovin tietoinen matkaan lähtijöiden määrästä ja molemmat sukupuolet olivat vahvasti edustettuina. Omanhenkistä porukkaa aivan selvästi. Pidempien matkojen kilpailijoita kuulutettiin maaliin samalla, kun porukka ryhmittyi tiiviisti banderollin alle. Pari puolituttua tuli moikattua ja otettua muutama juoksuaskel varusteita tarkistellen, mutta muuten verryttely jäi venyttelyihin.
Jäin lähdössä aika peräjoukkoihin ja alun asfalttipätkällä tuli ohiteltua paljon juoksijoita pientareen puolelta. Reitistä tietämättömänä olin alkukilometreillä yllättynyt pitkään jatkuvasta pururadasta, joka koostui enimmäkseen loivasta ylämäestä ja välillä palauttavista laskuista. Lämpötilan nousun tunsi koko ajan. Lähdin suhteellisen reippaasti matkaan mutta hoin alussa itselleni "tämä ei ole kilpailu", vaan tässä kilpaillaan itseään vastaan. Kovaa luontaista kilpailuviettiä täytyi suitsia. Siinä jutustelin erään maratoonarin kanssa spekuloiden muun muassa loppuaikaa, sopivaa taktiikkaa ja sitä, mitä pohjia on tehty matkaa varten. Tämä vanhempi kaveri katosi pian hiljakseltaan horisonttiin. Kuumuuden takia loivatkin ylämäet oli viisampaa kävellä, ja joissain 10 kilometrin nurkilla huomasin, ettei juoksu oikein kulje tasaisellakaan, vaikka siihen asti oltiin tultu erittäin hyvin ja reippaasti. Niimpä katsoin parhaaksi kävellä mahdollisimman paljon varjoissa. Loppuvaiheessa ennen huoltopistettä jouduin jo antamaan vähän periksi.
Ensimmäinen huoltopiste 16 km kohdalla Ylläksen laskettelukeskuksessa tuli kreivin aikaan! Sijaluku tässä vaiheessa noin 150. Vaikka tunsin juoneeni paljon, olin selvästi juonut liian vähän! Muki käteen, ja vettä meni kahmalokaupalla hikisen miehen kurkusta alas. Vaadittavan juomisen määrä pääsi yllättämään, se on myönnettävä. Täytin juomarakon, napostelin suolakurkkua ja banaania. Hiki valui, mutta kylmä vesi teki uskomattoman hyvää.
Sitten vain nousuun kohti Ylläksen huippua puolitäysi kylmä vesilasi kädessä. Oli selvää, että kovin paljon aikaa ei voitettaisi juoksemalla, vaan koko matka käveltiin omaa maksimia välillä testaten, mutta toki järki päässä voimieni rajoissa. Alkumatka oli hyvälaatuista polkua, mutta kivisyyden määrä kasvoi huippua kohden, ja viimeiset sadat metrit noustiin puhdasta "pirunpeltoa" kivilohkareiden päällä tasapainoillen. Onneksi tuuli vähän viilensi sitä mukaa, mitä ylemmäksi päästiin. Maisemista en halunnut nauttia, vaan pitää keskittymisen juuri siinä hetkessä, pää jatkuvasti alas kiviä mittaillen. Tuolla tavoin matka edistyy parhaiten eikä tietoisuus jäljellä olevasta noususta rassaa mieltä. Vaikka syke huiteli aika korkealla, taitoin ylämäkeä samaa tahtia samojen henkilöiden ympäröimänä. Enpä arvannut, että tämäkin nousu oli lopuilta yksi helpoimmista sektoreista koko urakassa, ja hyvinhän se lopulta ylös tulikin. Siinä sain muutaman selän poimittua.
Ylläksen päällä täytyi kerätä hetki itseään, enkä saanut heti jalkoja alle. Sulanut patukka suuhun ja runsaasti vettä kyytipojaksi. Tässä pari kuvaa, muuten en kännykkää vilkaissutkaan. Alkoi alamäki! Tämä oli etureisille niin rankka koettelemus, että alun kova ja hyvä vauhti muuttui rinteen juurella mielettömäksi kärsimykseksi, ja epäilin saaneeni auringonpistoksen. Veri tuntui pakenevat käsistä ja jaloista ja se korvautui mikrotärinällä. Yritin tulla rinnettä alas kiemurrellen kuin laskettelija jotta saisin vähän sivuttaispitoa, mutta sekin paljastui laihaksi lohduksi. Parisataa metriä ennen laskun loppua oli pakko pysähtyä ja nojailla polviin - huimasi ja heikotti. Järjestäjä siinä kysyi, onko kaikki kunnossa, ja muistutti juomaan paljon. Olin kyllä hyvin loppu ja porukkaa lappasi ohi kymmenittäin. Myös varpaita särki, sillä varpaat hakkasivat alamäessä vähän kengän kärkiin - tämä olikin yllättäen pahempi ongelma kuin hyvin kuosissa pysyneet kantapäät. Lopulta kuitenkin sain hoiperreltua polulle ja kuin armon lahjana vastaan tuli pieni silta, jonka alla kiemurteli taivaallinen tunturipuro! Ei kun kylmää vettä päälle, päähän, niskaan, suuhun ja joka paikkaan. Tässä hetken levähdettyäni alkoi tuntua siltä, että matka voi jatkua.
Vaikka edelleen jouduin pätkiä kävelemään, olo normalisoitui ja sain myös juostua aivan kohtuullisia osuuksia ja pian edessä olikin toinen huoltopiste! Täällä olin varsin poissaoleva, ja kylmää vettä, cokista ja suolakurkkuja meni taas ruhtinaallisesti! Kovin montaa minuuttia ei varmasti tullut keräiltyä itseään, mutta tästä sain hyvin energiaa jatkaa matkaa juosten. Edessä oli mielestäni reitin kauneinta osaa - hienoa hyväpohjaista polkua, paljon pieniä tunturipuroja ja puhdasta kuusimetsää. Tässä kohtaa sain juosta melko yksin, mikä lisäsi hienon kokemuksen tuntua. Tämä osuus pitäisi kyllä kokea maastopyörällä!
Matka jatkui loivaan alamäkeen. Tuli pieni pirunpelto, sitten taas kaunista metsää ja lopulta soratietä, josta siirryttiin pitkospuita pitkin laajan suon yli. Tässä vaiheessa tiesin talvireissuilta täsmälleen, missä ollaan. Juosta jaksoin edelleen hyvin, mutta tämän jälkeen pitkällä tasaisella, järvenrantaa seuraavalla osuudella alkoivat jalat ilmoittaa, että tämä riittäisi yhdelle päivälle. Toki turhautti kävellä helppoja osuuksia, mutta syke nousi turhan helposti ihan perushölkätenkin, joten olosuhteiden pakosta sitten enimmäkseen käveltiin, välillä kuitenkin juoksupätkiäkin mukaan ottaen. Tässä mies sauvojen kanssa varoitteli Pirunkurusta.
Sitten kyltti osoitti vasemmalle, Pirunkuru. Enpä siihenkään kummemmin valmistautunut, vaan lähdin kapuamaan reippaahkosti astellen ensin mäntymetsää ylös, lopulta nousun jyrkentyessä noustiin taas lohkareikkoa ylös. Tässä vaiheessa reittiä poimin kaikkein eniten selkiä. Taakse jäi sauvamies ja monta juosten minut ohittanutta seuruetta. Ylhäällä syke hakkasi melkoisesti, mutta pienesti kiroillen ja henkistä kanttia testaen nousu jatkui hyvillä voimilla. Pirunkurussa oli tietenkin hirveän kuuma, koska tuuli ei sinne sopinut lainkaan. Varmaan yli 30 celsiusta! Vastan aivan ylhäällä, sata metriä ennen huippua jouduin pysähtymään ja istumaan hetkeksi sykkeen tasaamiseksi. Sitten taas hammasta purren loivempi loppupätkä Kellokkaan huipulle asti. Täällä olikin kaunista! Sammaleista, vihreää kivipeltoa silmänkantamattomiin. Siinä kävellessä geeliä naamaan ja voimat palautuivat - optimismi valtasi mielen. Kun loiva alamäki jatkui, otin jalat alle ja juoksin pitkän pätkän lähes freesinä, kuin parhaimpina suunnistuspäivinä. Pitkään menikin hyvin, kunnes jalat jälleen loppuivat! Loppumatkalla juoksin lähinnä 400 metrin pätkiä ja kävelin taas 1-2 minuuttia itseäni keräten. Loppumatka tuntui ikuisuudelta ja se koostui loivasti laskevasta, välillä toki nousevastakin kauniista perusmäntymetsästä, jossa kyllä normaalisti olisi tullut lasketeltua todella kovaa! Vain ei nyt, riittämätön peruskunto ja lihaskunto näkyivät, ja jalat kieltäytyivät toimimasta.
Lopussa päätinkin vain nauttia matkanteosta ja antaa itselleni kunnolla siimaa. Välillä otin silmätikuiksi kanssajuoksijoita, jotka halusin päihittää, ja liimauduin perään juoksemaan joksikin aikaa, kunnes oli taas aika luovuttaa tai he itse luovuttivat. Niin toki toimivat monet muutkin. Puolet käveli, puolet juoksivat pieniä pätkiä. Parhaathan olivat menneet menojaan jo aikapäiviä sitten. Lopussa oli tasaista, vähän sorapohjaista kunto-/pyöräilypolkua ja mökkialueita, kunnes päästiin taas asfaltille, ja saatoin päätellä maalin olevan korkeintaa parin kilometrin päässä. Itse reitillä oli huonosti matkamerkintöjä, ja jäljellä oleva matka olikin suurilta osin mysteeri. Eräs mies tarjoutui kertomaan, mutta pyysin, että en halua tietää! :D
Kannustus oli vahvaa koko matkan ajan! Poronkellot soivat ja verbaalinen kannustus edusti pohjoista avoimuutta. Tämä palautti vähän uskoa ihmislajiin!
Maalisuoralla aloitin kovan spurtin maalibanderollin nähtyäni ja sain poimittua vielä pari sijaa. Päätin, ettei tämä yksi kanssamatkannut emäntä ainakaan minua voita, mutta hänhän olikin 100 kilometrin matkalla! Kovan loppukirin jälkeen sain kuulla nimeni kuulutettavan ja - WHAM! Loppuaika noin 5 tuntia 40 minuuttia, mikä oli yllättävän kauan, sikäli kun en tiennyt tilannetta missään vaiheessa. Hoipertelevana maalialueella katse alkoi etsiä jotain juotavaa, ja saihan sitä kaivettua mukin esiin. Vesi oli nimittäin loppunut 3 kilometriä ennen maalia. Menin makuulle mainosaidan taakse, ja huolestuneet järjestäjät kävivät puolestani hakemassa kylmää vettä. Siinä meni vartti vain maatessa itseäni keräillessä, kunnes jaksoin raahautua ruokateltalle. Siellähän tarjoiltiin perunakanaa keittomuodossa ja siinä muutaman kanssajuoksijan kanssa turistessa tunsin etäisesti palautumisen olevan sittenkin mahdollista!
Summa summarum! Hieno kokemus, ja varmasti sopiva matka näin ensikertalaiselle. Vaikka selostus varmaan kuulostaa ylidramaattiselta, niin sitkeähän minä olen kuin karrelle poltettu rautakanki. Missään vaiheessa en epäillyt, etteikö maali vielä näkyisi. Myös Niken halvat ja kevyet kengät olivat ihan hyvä valinta reissulle, sillä ne olivat pitkään sisäänajetut. Helle ei pelannut pussiini, sillä hikoilen normaalistikin kovasti. Toisia se ei näytännyt haittaavan lainkaan, mutta meitähän on moneen junaan. Epäilemättä kunnolla valmistautuneet niittivät nyt tulosta. Niinhän se kestävyysurheilussa aina menee. Nyt viisaampana tiedän, mihin kannattaa seuraavaksi lähteä ja varustekassikin on valmiina ihan viimeistä myöten. Täytyy vain oikeasti valmistautua, toisin sanoen treenata laadukkaammin. Katsotaan, milloin on ensimmäisen 100 km vuoro!
