Menetimme tänään 17. päivä yhden hienoimmista tuntemistani ihmisistä, rakkaan mummuni. Vaikka mummu oli jo pidempään ollut vähän huonommassa kunnossa, tuntuu tämä silti hyvin vaikealta hyväksyä. On vaikeaa hyväksyä sellaisen ihmisen poismeno, joka on ollut läsnä elämän joka hetki, siellä maaseudun rauhassa. Toisaalta tuntuu siltä, että surun keskellä on yhtä tärkeää muistella niitä hyviä hetkiä ja olla onnellinen siitä, kuinka pitkään hän on ollut mukanamme. Pitkä ikä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Läheskaan kaikki läheisensä yllättäen tai paljon ennen aikojaan menettäneet eivät ole olleet yhtä hyvässä asemassa.
Onneksi ehdin jättää hyvästit. Se lohduttaa vähän, että ehdin kertoa ainakin sen mitä sillä hetkellä ajattelin. Mieltä jää vaivaamaan, olisiko pitänyt sanoa paljon enemmän ja löytää viisaampia sanoja. Niin kai meillä kaikilla yleensä. Tunteista puhuminen vaikealla hetkellä on minulle vaikeaa, sen voin tunnustaa itselleni.
Surutyö tulee ja se saa kestää niin kauan kuin se vaatii. Sanat eivät riitä kuvaamaan. Itkettää jo nyt.
Lepää rauhassa mummi
-Jarkko
