Ei ole aina helppoa ihmisen elämä. Viimeisen reilun kahden viikon aikana olen saanut kärsiä harvinaisen riivaavasta flunssasta, jonka olen kuvitellut jo useaan otteeseen menneen ohi, mutta joka tätäkin kirjoittaessa yrittää nostaa päätään suosilmäkkeestä, jonne olen pyrkinyt sen antibioottien voimalla survomaan. Osasyynä tähän epämiellyttävään kokemukseen ja elämisen mielekkyyden pohdiskelua aiheuttaneeseen tuskannäytelmään on ehkä sekin, että nämä kunnon nuhakuumeyskänräkäflunssat ovat pysytelleet jo vuosia poissa minusta. Toisaalta jouduin myös välissä soittelemaan lanssia hoitamaan minua, joten olo on paikoitellen ollut "aika kamala". Ärsyttää, kun toinen joutuu tavallaan tekemään hommia, jotka olen sopinut kuuluvaksi omalle tontilleni, mutta kukapa tuota kuumeessa mitään jaksaa?
Synkät syyssäätkin ovat, pakko myöntää, kolahtaneet aika lujaa mielialaan, vaikka erehdyn joskus luulemaan olevani sellaisen yläpuolella. Ihanien kesäilmojen jälkeen pitkät pimeät ja harmaa taivas saavat fiiliksen välillä aivan pyllyksi.
Onneksi oli kuitenkin se kiva kesä, vaikka siitäkään ei ymmärrä nauttia tarpeeksi juuri siinä hetkessä. Tai ilmojen puolesta kesähän oli järkyttävä fiasko, mutta kesäksi sitä kuitenkin kutsutaan.
Nyt 16 päivää ilman harjoittelua, milloin viimeksi näin kauan? Olo omassa vartalossa tuntuu aivan erilaiselta; ikään kuin vaistoaa hartaudella harjoiteltujen lihasten näivettymisen. Hah hah. Himo päästä taas hölkyttelemään on kasvanut kyllä armottomaksi.
Talveksi aloitan varmasti myös salitreenin (näin olen sanonut ennenkin, mutta nyt on aika). Kunhan vain otan asiakseni valita sen salin. Luulenpa, että jatkan myös uimista. Ja tämä kaikki sillä pikku edellytyksellä, että tämä riivattu flunssa päästää ensin lopullisesti otteestaan.
Kohti harmaata ydintalvea,
Jarkko
